keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Matkalla grillille

Lähtökehotus kajahti megafonista, ja niksautin pyöräilykengät kiinni polkimiin Lærdalin keskustan kävelykadun nupukiveyksellä. Tuntui, että kaikki kylän 2000 asukasta olivat saapuneet lähtöalueelle kannustamaan kilpailijoita, joilla oli edessä poljettavana 430 kilometriä ja kavuttavanaan 4609 nousumetriä. Kannustushuudot saattelivat viimeisen lähtöryhmän kilpailijat ensimmäiseen mutkaan. Kisaohjeissa oli peräänkuulutettu alussa rauhallisuutta, eikä kukaan kanssakilpailijoista tunkenut eteeni epäurheilijamaisesti. Tilannetta helpotti lähtöryhmämme koko: kovimmat kuskit olivat lähteneet edellemme kahdessa aiemmassa lähtöryhmässä - kumpikin viiden minuutin välein - ja ryhmässämme oli vain parisenkymmentä henkeä tavoittelemassa 20 tunnin loppuaikaa.

Kropassa tuntui hyvältä. Olimme syöneet lähtöä edeltävän päivällisen yhdessä Lærdalin kolmesta ruokapaikasta. Olimme osuneet ravintolaan juuri oikealla hetkellä, sillä jälkeemme paikalle oli vyörynyt useampi nälkäinen ruokailija, joille tarjoilija ei ollut voinut kuin tarjota tunnin odotusaikaa. Tuntui käsittämättömältä, ettei pikku kylässä oltu osattu varautua vuoden suurimpaan tapahtumaan. Suurin osa ruokailijoista olikin äänestänyt jaloillaan manaten kiukkuisesti heikkoa palvelua. Näytelmää oli mielenkiintoista seurata omaa possunpaistiannosta napostellen. Toivottavasti nälkäisiä oli onnistanut Lærdalin kahdessa muussa ruokapaikassa paremmin.

Nappasin takataskusta energiapatukan. Suunnitelmana oli nauttia kolme ”tuotetta” tuntia kohti. Tuotteet olivat joko energiapatukoita tai -geelejä. Suupieleeni levisi hymy. Energiapatukka oli maultaan Capuccino. Kahviaromi leijaili sieraimiini, ja patukka maistui hyvältä – aivan toisenlaiselta kuin omena- tai sitruunapatukat; ne tuntuivat jäävän kitalakeen kiinni. Niiden syömiseen kului saman verran energiaa kuin ensimmäisen Fillefjelletin nousun kapuamiseen.

Ensimmäisen nousun kapuaminen tuntui melko helpolta. Minä, Mikko ja Jussi olimme pyöräilleet alkumatkan tiiviinä ryhmänä muutaman muun lähtöryhmämme kuljettajan kanssa. Vauhtia ylläpiti ”ponihäntäpoika”, joka tempoi pieniä irtiottoja porukastamme yrittäen usuttaa sitä kovempaan vauhdinpitoon. Hänen pohkeissaan tuntui olevan reilusti energiaa, ja ponihännän heilahtelu kypärän puolelta toiselle alkoi ärsyttää. Tätäkö näytelmää pitäisi seurata loput 350 kilometriä?

Sade katkaisi ajatukseni, ja pysähdyimme Mikon ja Jussin kanssa pukemaan tuulitakit. Tällä kertaa sain takin vetoketjun nätisti kiinni. Hetkeä aikaisemmin olin yrittänyt päälleni tuulenpitävää liiviä, jonka vetoketju oli jäänyt käteeni. Tuntui kuin Mikko ja Jussi olisivat tunteneet pientä mielihyvää vetoketjuni rikkoutuessa – olin ehkä kehuskellut turhan paljon 55 grammaa painavaa pyöräilyliiviäni, jonka vetoketju oli muotoiltu nousemaan epäsynmetrisen muodikkaasti kaulan vasemmalle puolelle. Jatkossa olisi pidettävä pienempää profiilia.

Ensimmäinen lasku nosti karvat pystyyn – osittain kylmästä, osittain kauhusta, jota tunsin laskiessani pilkkopimeässä muhkuraista vuoristotietä yli 50 kilometrin tuntivauhdilla kahden valoledin valaistessa olemattomasti eteeni. Tuntui, että kostea asfaltti imi itseensä kaiken valon, jonka ledini antoivat. Ehkä sittenkin olisi pitänyt hankkia kunnon lamppu, eikä hakea Clas Ohlsonilta pienikokoisin, kevein ja valoteholtaan heikoin valaisin. Aikaisemmin se oli tuntunut parhaimmalta ratkaisulta: keveys ennen kaikkea!

Vaikka Mikolla ja Judella oli samanlaiset ledivalot, he laskivat ensimmäisen laskun selkeästi minua nopeammin. Kiristin vauhtia ja saavutin kaksikkoa, joka pyöräili hollantilaisen ryhmän perässä. Isossa porukassa oli helppo pyöräillä tuulen suojassa. Palauduin nopeasti aikaisemmasta rytmin muutoksesta. Nappasin yhden tuotteen pyöräilypaidan taskusta ja kirosin hiljaa mielessäni: energiapatukka oli maultaan sitruuna.

Toinen nousu tuntui ikävästi jäntereissä. Waldresflyan 1389 metriin kohoava huippu ei lähestynyt alkuunkaan. Hollaintilaiskuskien ryhmä oli jäänyt jo taakse, ja kipusimme kolmistaan vuoren rinnettä ilman sateen- ja tuulensuojaa. Mikko ja Jude olivat lisänneet pitkät trikoot edellisellä huoltopisteellä, mutta minä jatkoin pyöräilyä shortseissa. En laittaisi sukkahousuja jalkaani! Enkä niin voisi tehdäkään, sillä olin jättänyt trikooni reitin toiselle huoltopaikalle. Hyytävä vastatuuli iski päin kasvoja, kun alamäki vihdoin alkoi. Puristin ohjaustankoa täysin voimin, kun ensimmäisen serpentiinimutkan jälkeen voimakas tuuli iskeytyi kylkeeni ja oli lennättää minut pois tieltä. Etupyörä vispasi villisti epätasaisella asfaltilla nopeuden kasvaessa lähelle 70 kilometriä tunnissa. Tunsin palan kurkussa. Tämä ei ollut nautinnollista. Onneksi oli valoisaa.

Takana oli 252 kilometriä ja liian monta nousumetriä. Lemonsjǿen taukopaikan jälkeen minun oli pakko hidastaa vauhtia. Käskin Mikon ja Jussin jatkaa normaalia vauhtiaan ja jättäydyin kaksikosta heidän vastalauseistaan huolimatta. Energiat tuntuivat olevan vähissä. Kirottua! Kuinka näin saattoi käydä? Olinhan nauttinut tunnollisesti kolme tuotetta tunnissa ja niellyt väen väkisin kuivia, etovia energiapatukoita. Kova vastatuuli teki etenemisen entistä raskaammaksi. Olivatkohan Jussi ja Mikko päässeet sopivaan letkaan, jossa vastatuuliosuus olisi kevyt taittaa. Yksinäisen pyöräilijän arjessa ei ollut hurraamista.

”Ai vastatuuli? En huomannutkaan”, virnisti Jussi seuraavalla taukopaikalla. Mikko ja Jussi olivat pyöräilleet koko vastatuuliosuudet hollantilaisten perässä. Olin liian väsynyt reagoidakseni Jussin elvistelyyn. ”Hei, come on! Kai tsemppaat loppuun asti? Jäljellä on vain 140 kilometriä”, Jussi kannusti huomatessaan flegmaattisuuteni. ”Ei matka eikä mikään”. Niinpä, vain vajaan 7 tunnin ajomatka ja olisin maalissa. Tungin suuhuni taukopaikalla tarjottua lämmintä jauhelihapastaa. Maistuipa kamalalta. Norjalaiset eivät osanneet kokata. Jälkiruuaksi nielaisin Jussilta saamani Kela-korvattavan kipulääkkeen, joita Tohtori oli kirjoittanut ”kipuun” matkaa varten. Maaliin olisi pyöräiltävä – tuntui kuinka pahalta tahansa.

Nieleskelin raivoisasti energiageelejä. Olin lopettanut juomisen ja energiapatukoiden jyystämisen. Energiat tuntuivat palautuvan. Virnistin leveästi kahdelle italialaiselle pyöräilijälle, jotka kapusivat vaivalloisesti viimeistä, reitin rankinta Sognefjelletin nousua. Pääsin vihdoinkin alistamaan kanssakilpailijoita. Pyöritin polkimia tasaisesti kevyimmällä rattaalla ja nousin välillä pystyyn vaihtaen takavaihtajan rattaan pienemmälle Jaloissa ei hapottanut. Voisin jatkaa tätä vauhtia huipulle asti. Ohitin jälleen pari kanssakilpailijaa – vauhdinhurmaa 10 kilometrin tuntivauhdissa.

Viimeinen nousu oli maineensa veroinen, eikä siitä ollut turhaan varoiteltu järjestäjien toimesta etukäteen. Jäätikköpeitteiset huiput levittäytyivät etuvasemmalleni, mutta nousu vain jatkui ja jatkui. Serpentiini toisensa jälkeen paljasti uuden nousuosuuden, eikä huipun todellista sijaintia ollut mahdollista päätellä. Vihdoin, jopa hieman yllättäen, havaitsin nousin loppuvan. Edessäni levittäytyi taukopaikka, joissa kanssakilpailijoita istui tuoleilla huopapeitteisiin kääriytyneinä. Oliko edessäni todella taukopaikka vai olinko eksynyt joukkosidontapaikalle? Pyöräilijöitä retkotti ympäriinsä kaikkensa antaneena. Viimeinen nousu oli tehnyt tehtävänsä. Päätin noudattaa järjestäjien neuvoa ja nappasin suuhuni taukopaikan erikoisuuden. Vastapaistettu vohveli mansikkahillokuorutteella maistui erinomaiselta kuivien energiapatukoiden jälkeen.

Nousua seuraa aina alamäki; niin nytkin. Puristin jarrukahvoja voimallisesti. Serpentiinitie puikkelehti rotkojen ja jyrkkäseinämäisten kallioiden välissä. Laskua oli 1400 metriä kymmenen kilometrin matkalla. Pyöräni jarrut tuntuivat auttamattomasti liian köykäisiltä näin jyrkkään laskuun. Vauhtia ei pystynyt täysin kontrolloimaan ja tietä oli pakko laskea huimaa vauhtia. Toivottavasti jarrut eivät pettäisi kokonaan, eikä sormista katoaisi tunto. Tämä lasku ei ollut lepäämistä varten. Pulssi hakkasi voimakkaammin kuin nousussa. Onneksi järjestäjät olivat pystyttäneet kylttejä varoittamaan jyrkimmistä mutkista. Niissä kohdissa jännitin sormivoimani äärimmilleen. Tieltä suistuminen aiheuttaisi ikäviä seurauksia. Päässä puistatti. Ohjasin ajatukset takaisin mutkittelevan serpentiinitien asfalttipintaan.

Pyörämittarin matkalukema tuntui kasvavan äärimmäisen hitaasti – kymmenen metriä kerrallaan. Viimeiset 60 kilometriä tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Toivoin viimeisen pienen kumpareen – Ylläksen korkuisen töytäreen – ilmestyvän jokaisen mutkan takaa mutta petyin kerta toisensa jälkeen. Sain norjalaisen ryhmän kiinni ja jäin itsekkäästi ryhmän perälle tarkkailuasemiin. Ryhmässä pyöräili isä kahden poikansa kanssa sekä ilmeisesti muutama sukulaissetä. He olivat ilmeisesti Lilla Jotunheimen -kisassa, joka oli 140 kilometrin loppuosuus varsinaisesta kilpailusta. Näin ainakin uskottelin itselleni. Nuoret pojat eivät voisi pyöräille näin virkeästi täyttä matkaa. Oma oloni oli surkea. Polvia kolotti. Ei, heidän täytyi olla lyhyemmällä reitillä.

Ohi kiitävä auto tööttäsi, ja takapenkin matkustajat heiluttivat villisti käsiään reitin kääntyessä jyrkästi vasempaan. He eivät tienneet, kuinka pahalta polkeminen tuntui. Helppohan ilmastoidun maasturin takapenkillä oli heiluttaa. Samassa viimeinen pieni kumpare levittäytyi eteeni ja katkaisi kyyniset ajatukseni. Ympärilläni alkoi tapahtua. Hollantilaisten ryhmä oli ilmestynyt jostain takavasemmalta ja lähti välittömästi ohittamaan norjalaisten ryhmää. Vaihdoin pikaisesti pienemmän vaihteen, kohensin ajoasentoa ja liimauduin hollantilaisten imuun. Nousu jyrkkeni, ja hollantilaisten vauhti hidastui pyöräilijä pyöräilijältä. Yksi oli selvästi muita voimakkaampi, ja kiihdytin vauhtia entisestään päästäkseni hänen peräänsä. Tunsin, kuinka adrenaliini virtasi elimistössäni. Olin selvästi innoissani, kun ympärilläni alkoi tapahtua. Nyt ajettaisiin kilpaa.

Tunnelma kuitenkin lässähti kymmenen kilometrin ja 400 nousumetrin jälkeen pienen kumpareen laella. Hollantilainen kiitti kiriavusta, ja kertoi jäävänsä odottamaan ystäviään. Hämmentyneenä kiitin häntä ja kerroin jatkavani maaliin – minun ystäväni odottaisivat kärsimättöminä maalissa. En voinut aavistaa, että Jussilla ja Mikolla oli ollut omat vaikeutensa, eivätkä kaverukset olleet kovin kaukana minusta. Hämmennys oli suuri, kun havaitsin Jussin ylittäneen maaliviivan vain muutaman minuutin minua nopeampana. Suoritukseni ei sittenkään ollut täysi fiasko. Selvisin kunnialla maaliin ajassa 20:15:48 ja pääsin vihdoinkin nauttimaan maalissa odottavan grillin antimista. Se oli seikka, jolla minut oli alunperin houkuteltu mukaan tähän koitokseen. Mikään ei voita rasvaista grilliruokaa!

-Sir Michael

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Kuvia raadoista muualla

Jokunen raato on ollut linssiluteena:
http://porten.no/eway/imgstore/59d943353d.jpg
http://home.hisf.no/tomnp/Jotunheimen%20Rundt%202010.pdf

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Jotunheimen Rundt 2010 : Kipua, kipua, kipua...

Saavuimme hyvissä ajoin kisapaikalle Laerdaliin. Edellisen yön nukuimme Hemsedalissa hienossa kämpässä ja sitä edellinen meni laivalla. Tankkaus oli hoidettu erilaisilla pastaruualla.

Pakkasimme Viking Linen muovipusseihin tavaraa, jota ajattelimme tarvitsevamme matkalla: vaatetta, geelejä, patukoita, teippiä, kylmägeeliä ja sekalaisia pyöräilyvarusteita.

Suunnittelimme aikataulun edellisenä iltana huoltopisteiden mukaan:
Lähtö 21.10
Öye skule 81km 1.25
Fagernes 145km 4.00
Beitostölen 183km 5.30
Lemonsjöen 252km 9.00
Lom (ruoka) 293km 10.40
Sognefjellet 343km 14.00
Dale skule 385km 15.20
Sogndal maali 430km 18.00

Tavoitteena oli ajaa alle kahteenkymmeneen tuntiin, mutta aikataulu laskettiin 21 tunnin mukaan. Pohjana aikataululle käytettiin reittiprofiilia ja järjestäjän ohjetta 24 tunnin ajan ajamiseen. Lähtöryhmäksi olimme ilmottautumisen yhteydessä jo valinneet hitaimman ryhmän, joka lähti iltayhdeksältä samoihin aikoihin kilparyhmän kanssa. Yli 24 tunnin tavoitteen kuskit lähtivät jo kello 18.

Alkumatkasta lähtöryhmämme muodostui jonoksi, jossa meidän porukka oli hyvin sijoittuneena. Emme kuitenkaan olleet peräkkäin, joten emme päässeet keskustelemaan taktiikasta. Luotin kuitenkin, että pojat pysyvät mukana. Matkavauhtimme oli tasaisella aika kovaa, selvästi yli 30 keskivauhtia.

Ensimmäinen mäki meni helposti. Erotuimme omasta lähtöryhmästämme muutaman muun kanssa ja alle puolentoista tunnin ajon jälkeen saimme ensimmäiset ajajat kiinni toisesta ryhmästä, joka oli lähtenyt viisi minuuttia aiemmin. "Mäen" eli 800 metrin nousun jälkeen alkoi sataa. Pysähdyimme ottamaan sadetakit päälle. Mäen päällä oli todella kylmä keli verrattuna lähtötilanteeseen. Lähtöpaikalla olisi voinut ottaa enemmänkin vaatetta päälle. Minulla oli lyhyet shortsit, polvilämppärit ja käsivarsilämppärit. Taskusta löytyi lisäksi liivi, joka tuli laitettua aika nopeasti päälle, sadetakki ja varvassuojat. Järjestäjän ennakkotiedotteesta poiketen ensimmäiselle taukopaikalle ei ollut varustekuljetusta.

Nousun jälkeen tulee laskua. Pyörissä oli pakko olla valot. Me olimme satsanneet keveyteen ja olimme ostaneet Clasulta pikkuledit. Isossa laskussa en nähnyt juuri mitään, mutta lähdin mukaan neljän hengen porukkaan. Tasaisella katsoin mittaria: 57,5km/h näkemättä tietä! Bortelai Mikko ja Sir Michaelkin pysyivät melkein kannassa. Saavutimme Öyen koulun 40 minuuttia aikataulua nopeammin. Tauolla olimme selvästi muita nopeampia. Muut eivät varmaankaan satsanneet yhtä paljon pyöräilyn aikana tankkaamiseen. Meillä oli koko matkaa varten varattuna 30 geeliä ja 30 patukkaa per jätkä. Kolme tuotetta ajettua tuntia kohti. Öyestä jatkoimme omassa porukassamme kohti Fagernesia. Maasto oli aika tasaista. Siis Norjan mittakaavassa. Fagernesiin saavuimme ongelmitta hieman yli tunnin ennen aikataulua. Beitostölen oli vielä ennen toista suurta nousua. Norjalaisen vinkin mukaan Beiton jälkeen on kylmä: "Pukeutukaa kuin talvella." Vedin kaiken päälle Windstopper-talvitrikoot. Lähdimme pienessä sateessa eteenpäin.

Kun tunturi avautui kunnolla tajusimme, mitä edessä oli: pirusti nousua ja tuulta. Noin tuhannen nousumetrin aikana satoi vettä ja rakeita, tuuli ja pilvet tulivat päälle. Ensimmäiseen laskuun lähtiessä olin aivan jäässä. Ja lasku vasta olikin paha! Asfaltti oli heikkolaatuista ja tuuli yritti viedä minua ulos tieltä. Mutkaa tiessä oli todella vähän, mutten uskaltanut nojata kovempaa ja meinasin ajaa ulos tieltä. Pelotti ihan hirveästi. En uskaltanut päästää koko alamäessä vauhtia kunnolla yli viidenkympin, vaikka kerrankin olisi voinut lasettaa.

Polvi vihoitteli hieman, nimenomaan vasen polvi. Olin jo Fagernesissa heittänyt siihen kylmägeeliä. Vihoittelu tuntui laskun jälkeen jälleen hieman kovempana. Sir Michael oli selvästi kylmettynyt hieman laskussa. Hänellä ei ollut pitkiä trikoita ja huipulla oli ehkä viisi astetta lämmintä. Sir Michaelin vaikeudet jatkuivat, kun hänellä oli tasaisilla ja loivilla ylämäkiosuuksilla hankaluuksia pysyä ryhmän mukana. Lemonsjöenissä Sir totesi jättäytyvänsä porukasta ja tankkaavansa hieman pidempään. Itse otin Buranan polvikipuun. Enkä minäkään enää tuoreelta näyttänyt:


Lemonsjöenissä olimme edelleen yli tunnin aikataulua edellä. Seuraavaan osuuteen kuului iso lasku 6 kilometriä 10 % laskua. Vauhti oli koko ajan yli 60km/h ja parhaillaan 75km/h. Nyt tie oli kuiva ja jännityksestä pystyi nauttimaan ilman kuolemanpelkoa. Beesailimme Brotelai Mikon kanssa ehkä Itävaltalaista ryhmää, mikä oli hyvä sillä vastatuuli oli todella hirveä. Lomissa söimme epäselvää pastaa. Kaipa siinä jotain tomaattia oli. Lomista lähtiessä polvi oli hiton kipeä. Jouduin karjumaan.

Viimeinen nousu alkoi jyrkkänä. Muutama ukko oli jo heittänyt tien sivuun ja yksi talutti pyöräänsä. Suunnon korkeusmittari näytti, että ylöspäin oli matkaa. Huippu olisi hieman yli 1400 metrin korkeudella. Poljin koko ajan penkistä. Brotelai Mikko veti vuoroin seisaallaan ja vuoroin istuallaan. Pääsimme tuhannen metrin korkeuteen, mutta sitten reitti laskeutui hieman. PRKL. Ja sitten näkyi loppunousu: serpenttiiniä vuoren reunalle. Upeaa. Polvi kesti ylämäen ihan ok. Brotelai Mikko alkoi vetämään eroa. Sitten yhtäkkiä mies hyppäsi taluttamaan. Ohittaessani huusin, että odotan taukopaikalla, joka olisi heti mäen jälkeen. Saavuin Sognefjelletin taukopaikalle onnellisena. Aikataulua selvästi edellä, mutta toisaalta tietoisena, ettei polveni kestänyt painetta. En voisi ajaa tasaisella mitenkään kunnolla, mutta maaliin menisin vaikka yhdellä jalalla.
Huipun huoltopaikka:


Liikkellelähtö oli tuskallista. Olin odotellut Mikkoa saapuvaksi ja sitten vielä Mikon syömiset. Polvi oli jumittunut odotellessa. AAARGH. Noin minuutin verran ajaminen oli täyttä tuskaa. Huipulla oli todella kylmää ja laskiessani mietin kuinka pahasti polveni tulee jämähtämään, kun edessä on vielä tuhannen neljänsadan korkeusmetrin lasku. Pahasti.

Viimeinen mäki meni alas helposti, vaikka jarruttaminen särki käsiä. Tasaista oli jäljellä enää ihan vähän, jotain 50 kilsaa. Niin ja yksi pieni 300 metrin mäki, helppoa. Ei kuitenkaan! Polvi oli tosi pahana ja sanoin Brotelai Mikolle, että anna mennä vaan ja mies katosi horisonttiin. En pysähtynyt viimeisellä taukopaikalla, koska jalka hirttäisi kiinni. Vauhtini oli tippunut tasaisella jonnekin hitaan ja paikallaan seisovan välille. Tirautin pari kyyneltä. Kilsoja oli jäljellä vähän, mutta kolmen tunnin ajaminen aivan rikkinäisellä polvella...

Viimeisiä 40 kilometriä en osaa kuvailla sanallisesti. Meinasin keskeyttää, mutta en tosissani. Välillä huusin tuskasta laskujen jälkeen, kun verrytin polveani. Toisen jalkani akillesjänne tulehtui ja rupesi vaivaamaan, koska jouduin konkkaamaan niin yksipuolisesti polven takia. Kaikki tuska helpotti vasta, kun näin kyltin, jossa kerrottiin matkaa keskustaan olevan yksi kilometri. Siellä olisi maali. Opastajia. Yleisöä. Hymy. Olen voittaja. Se on siinä. JES! Olin unohtanut ajan. Sitä meni yli 20 tuntia, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Nyt oli sellainen baana, että läpimeno on tavoite. Ajan saa maalissa sen mukaan kuinka paljon vaikeuksia matkalle on sattunut.

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Kaikki raatona, mutta maalissa!

Jotunheimen rundt tarjosi raadoille tosi kovan haasteen, mutta pääsimme kaikki maaliin reitin kiertäneenä. Aikaa kaikilla kului noin 20 tuntia, nopein oli Brotelai Mikko. Varsinaiset tulokset löytyvät jo järjestäjän kisasivuilta. Reitin aikana tapahtui niin paljon, että kommarilla ei sitä jaksa kirjoittaa. Kun löydämme jostain netin, niin tarinaa tulee lisää. Nyt jatkamme reissua kohti pohjoista, tarkoitusena käydä tapissa asti Nordkapissa. Ensin kuitenkin johonkin katsomaan finaali ja huomenna Trondikseen ansaitulle kaljalle.

torstai 8. heinäkuuta 2010

Ruotsissa ollaan silposin jaloin


Laivamatka onnistui hyvin. Samalla tukittiin myös suihkun viemäri, kun höylättiin Judelta ja Brotelai Mikolta sääre kondikseen á la maantiepyöräily. Huippukuskeillahan on aina jalat ja kädet ajeltu. Me tyydyimme rituaalissa vain jalkojen sheivaukseen. Sir Michael on sen verran miehinen mies, ettei pystynyt repeämään tällaiseen vetoon. No, me näytämme hänellä alamäissä. Tähän mennessä kaikki hyvin ja jatkamme automatkaa Norjaa kohti. Ensimmäisen yömme vietämme Hemsedalin laskettelukeskuksessa.

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Pienet kuskiesittelyt


Sir Michael
ikä: 28
pituus: 193
Urheilutausta: suunnistusta, hiihtoa, triathlon, maraton, jääpalloa nuorempana
Ammatti: DI
Parhaat saavutukset: Piirin mestari, neljä paria kisasuksia, SM-pitkämatka 32.
Edustettuja seuroja: Pakilan veto, Helsingin Suunnistajat, Botnia, AS Romulus.


Brotelai Mikko
ikä: 29
pituus: 177
Urheilutausta: suunnistusta, koripalloa nuorempana, hiihtoa
Ammatti: teekkari
Parhaat saavutukset: Nuorten Tiomila 2., Piirin mestari, 42 pistettä yhdessä koripallo-ottelussa.
Edustettuja seuroja: Helsingin suunnistajat, Pakilan NMKY, AS Romulus


Jude
ikä: 29
pituus: 180
Urheilutausta: suunnistusta, salibandya, triathlon
Ammatti: KM
Parhaat saavutukset: Nuorten Tiomila 2., Tahko MTB 45km 3., Piirin mestari, 10 maalia kaudella 2009-2010 salibandyb 4.divisioonassa, HCR 12. 2007 ja 13. 2009,
Edustettuja seuroja: Helsingin suunnistajat, SSV, Karjalan Hurjat, AS Romulus

Lenkkiä on tehty, mutta onko tarpeeksi....

Fillari-lehden palstalla on puhuttu, että selvitäkseen mukavasti Jotunheimista pitää:
a) ajaa vuoden ympäri
b) ajaa kuluvana vuonna 2000km ennen Jotunheimia
c) ajaa paljon pitkiä lenkkejä

Juden kohdalta
a) on ajettu vastuksella
b) 1200 km ajettu tähän mennessä
c) yksi 194 kilsan lenkki ajettu, pari 120 kilsan lenkkiä

Sir Michael
a) on ajettu vähän vastuksella
b) varmaan 700km ajettu
c) yksi 194 kilsan lenkki

Brotelai Mikko
a) on ajettu vastuksella
b) ajanut eniten, kilsoista ei tietoa
c) 194km, 160km, pari 120 km.

Eli toivotaan, että vanhoilla pohjilla pärjää. Sir Michaelilla on maratoonia takana tältä keväältä. Jude on harjoitellut juoksua keväällä aika paljon. Brotelai Mikko on eniten satsannut harjoittelussaan pyöräilyyn. Katsotaan miten käy!

Eine kleine problem

Kiirettä on ollut, mutta Sir Michaelin kanssa olemme pyöräilleet tiistaina ja tänään. Lenkit ovat olleet leppoisia ja aika lyhyitä. Nyt säästellään.

Mutta ongelmia:
1. Brotelai Mikon pyörä seisoi viikon huollossa. Espoon keskuksen pyörähuollossa pojat olivat laittamassa pyörään Shimanon pakkaa, aijai! Väärä merkki! Viivytystä muutama päivä, mutta nyt pyörä on turvallisesti lähdössä matkaan.
2. Juden ilmottautuminen ei näy järjestelmässä. No, eiköhän tämäkin vielä ratkea. Visa-lasku otetaan mukaan ja sähköpostia järjestäjälle on lähetetty. Ei pysty ymmärtämään, sillä Jude ilmoitti myös Brotelain, jolla kaikki on kunnossa.
3. Jude kaatui viikko sitten ja vaihteet meni vinksin vonksin. Kolme kertaa on säädetty ja nyt voi olla tyytyväinen.
4. Sir Michael joutui siirtymään kakkoskämpälle, kun putkimiehet häiritsivät lomamiehen unia!

Positiivista:
Kaikki miehet ovat ajokunnossa ja lähdössä matkaan. Majoitukset on hoidettu ja Norjan matkaopas löytyi kirjastosta.

Kalustoesittely PART 3

(kuva ei vielä saatavilla)

Brotelai Mikon pyörä:
Olmo Rigel 2002
Osat: Campagnolo Mirage
kiekot: Mavic Open Pro
Renkaat: Michelin Pro Race 3
Polkimet: Time
Penkki: Selle Italia
Paino: noin 9kg

Raadin arvio: Olmo on klassikko pyörä. Italialainen valmistaja, jonka tuotteet ovat tulleet Suomessa tunnetuksi Velosportin maahantuonnin kautta. Rigel on harrastajan pyörä, jossa on kilpurin mitoitus. Kahdeksan vuotta sitten näissä pyörissä hiilikuitu oli harvinaista eikä sitä löydy Brotelain pyörästä. Ajoasento on kuitenkin ärhäkin näistä kulkupeleistä, joten alamäkien tykki! Olmo on vaikea hankittava ulkomailta ja Olmon ostajan kannattaa turvautua Velosportin palveluun, sillä nämä pyörät eivät ole halvan etsijälle missään tapauksessa.

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Toiseksi viimeinen viikko ennen h-hetkeä

Olin toiseksi viimeisellä viikolla bestmanina häissä, joten viikonloppu meni niissä hommissa. Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina sain kuitenkin ajettu hyvät lenkit. Yhteislenkkiä oli vain keskiviikkona, kun ajoin Maran kanssa. Torstaina kävin ajamassa mäkiharjoitukset Nuuksion suunnalla. Torstain lenkillä kaaduin kotiin tullessa niin, että nyt vaihteet vaihtuvat heikosti ylöspäin. Tänään korjauksen on onnistuttava, muuten on turvauduttava Velosportin palveluihin.

Tällä viikolla sitten pamahtaa. Mikael on jo hankkinut dexal-tuotteet kaikille kolmelle. Kuulemma kädet ovat kantamisesta pidentyneet noin 3,2 senttiä.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Kalustoesittely Part 2



Pyörä: Cannondale Six13 2008, käyttöönotto 09
Osat: Shimano Ultegra SL
Paitsi:
Penkki: Fizik Pavé
Satulatolppa: Cannondale
Ohjaussysteemit: Cannondale
Kiekot: Mavic Ksyrium Equipe
Renkaat: Schwalbe Ultremo R.1 (ei kuvassa)
Polkimet: Look KEO Carbon crmo
Lisävarusteet:
Satulalaukku: Topeak Aero Wedge Medium
Pullotelineet: Elite lasikuitu
Koko: 56cm
Paino: Varmaan noin 8kg ilman tilpehöörejä. Keskisarjalainen.

Raadin arvio: Cannondalen pyörät ovat viimeistelyltään laadukkaita. Pyörissä on paljon Cannondalen omia osia, kuten ohjainkannatin, ohjaustanko ja satulatolppa. Tämä Six13-runko oli myynnissä 2008 ja on valmistettu pääasiassa hiilikuidusta, mutta takahaarukan vinoputket ja pystyputki ovat alumiinia. Tässä yksilössä on harraste- ja kilpakäyttöön hyvin toimiva Ultegra-osasarja harmaana SL-versiona. Cannondale ei ole halvin pyörä. Hinta/laatu-suhteeltan pyörät ovat keskinkertaisia, mutta Cannondalen voi saada esimerkiksi Englannista tilaamalla huomattavasti Suomea edullisemmin. Tämäkin yksilö on tilattu Evans Cyclesistä Englannista. Cannondale six13 on hyvätasoinen harrastajan pyörä, joka ei hätkähdä kilpailukäytössäkään, vaikka painonsa puolesta pyörä ei aivan kilpasarjalainen olekaan. Suomen mäissä pyörän paino ei kuitenkaan ole este kilpailemiselle.