Lähtökehotus kajahti megafonista, ja niksautin pyöräilykengät kiinni polkimiin Lærdalin keskustan kävelykadun nupukiveyksellä. Tuntui, että kaikki kylän 2000 asukasta olivat saapuneet lähtöalueelle kannustamaan kilpailijoita, joilla oli edessä poljettavana 430 kilometriä ja kavuttavanaan 4609 nousumetriä. Kannustushuudot saattelivat viimeisen lähtöryhmän kilpailijat ensimmäiseen mutkaan. Kisaohjeissa oli peräänkuulutettu alussa rauhallisuutta, eikä kukaan kanssakilpailijoista tunkenut eteeni epäurheilijamaisesti. Tilannetta helpotti lähtöryhmämme koko: kovimmat kuskit olivat lähteneet edellemme kahdessa aiemmassa lähtöryhmässä - kumpikin viiden minuutin välein - ja ryhmässämme oli vain parisenkymmentä henkeä tavoittelemassa 20 tunnin loppuaikaa.
Kropassa tuntui hyvältä. Olimme syöneet lähtöä edeltävän päivällisen yhdessä Lærdalin kolmesta ruokapaikasta. Olimme osuneet ravintolaan juuri oikealla hetkellä, sillä jälkeemme paikalle oli vyörynyt useampi nälkäinen ruokailija, joille tarjoilija ei ollut voinut kuin tarjota tunnin odotusaikaa. Tuntui käsittämättömältä, ettei pikku kylässä oltu osattu varautua vuoden suurimpaan tapahtumaan. Suurin osa ruokailijoista olikin äänestänyt jaloillaan manaten kiukkuisesti heikkoa palvelua. Näytelmää oli mielenkiintoista seurata omaa possunpaistiannosta napostellen. Toivottavasti nälkäisiä oli onnistanut Lærdalin kahdessa muussa ruokapaikassa paremmin.
Nappasin takataskusta energiapatukan. Suunnitelmana oli nauttia kolme ”tuotetta” tuntia kohti. Tuotteet olivat joko energiapatukoita tai -geelejä. Suupieleeni levisi hymy. Energiapatukka oli maultaan Capuccino. Kahviaromi leijaili sieraimiini, ja patukka maistui hyvältä – aivan toisenlaiselta kuin omena- tai sitruunapatukat; ne tuntuivat jäävän kitalakeen kiinni. Niiden syömiseen kului saman verran energiaa kuin ensimmäisen Fillefjelletin nousun kapuamiseen.
Ensimmäisen nousun kapuaminen tuntui melko helpolta. Minä, Mikko ja Jussi olimme pyöräilleet alkumatkan tiiviinä ryhmänä muutaman muun lähtöryhmämme kuljettajan kanssa. Vauhtia ylläpiti ”ponihäntäpoika”, joka tempoi pieniä irtiottoja porukastamme yrittäen usuttaa sitä kovempaan vauhdinpitoon. Hänen pohkeissaan tuntui olevan reilusti energiaa, ja ponihännän heilahtelu kypärän puolelta toiselle alkoi ärsyttää. Tätäkö näytelmää pitäisi seurata loput 350 kilometriä?
Sade katkaisi ajatukseni, ja pysähdyimme Mikon ja Jussin kanssa pukemaan tuulitakit. Tällä kertaa sain takin vetoketjun nätisti kiinni. Hetkeä aikaisemmin olin yrittänyt päälleni tuulenpitävää liiviä, jonka vetoketju oli jäänyt käteeni. Tuntui kuin Mikko ja Jussi olisivat tunteneet pientä mielihyvää vetoketjuni rikkoutuessa – olin ehkä kehuskellut turhan paljon 55 grammaa painavaa pyöräilyliiviäni, jonka vetoketju oli muotoiltu nousemaan epäsynmetrisen muodikkaasti kaulan vasemmalle puolelle. Jatkossa olisi pidettävä pienempää profiilia.
Ensimmäinen lasku nosti karvat pystyyn – osittain kylmästä, osittain kauhusta, jota tunsin laskiessani pilkkopimeässä muhkuraista vuoristotietä yli 50 kilometrin tuntivauhdilla kahden valoledin valaistessa olemattomasti eteeni. Tuntui, että kostea asfaltti imi itseensä kaiken valon, jonka ledini antoivat. Ehkä sittenkin olisi pitänyt hankkia kunnon lamppu, eikä hakea Clas Ohlsonilta pienikokoisin, kevein ja valoteholtaan heikoin valaisin. Aikaisemmin se oli tuntunut parhaimmalta ratkaisulta: keveys ennen kaikkea!
Vaikka Mikolla ja Judella oli samanlaiset ledivalot, he laskivat ensimmäisen laskun selkeästi minua nopeammin. Kiristin vauhtia ja saavutin kaksikkoa, joka pyöräili hollantilaisen ryhmän perässä. Isossa porukassa oli helppo pyöräillä tuulen suojassa. Palauduin nopeasti aikaisemmasta rytmin muutoksesta. Nappasin yhden tuotteen pyöräilypaidan taskusta ja kirosin hiljaa mielessäni: energiapatukka oli maultaan sitruuna.
Toinen nousu tuntui ikävästi jäntereissä. Waldresflyan 1389 metriin kohoava huippu ei lähestynyt alkuunkaan. Hollaintilaiskuskien ryhmä oli jäänyt jo taakse, ja kipusimme kolmistaan vuoren rinnettä ilman sateen- ja tuulensuojaa. Mikko ja Jude olivat lisänneet pitkät trikoot edellisellä huoltopisteellä, mutta minä jatkoin pyöräilyä shortseissa. En laittaisi sukkahousuja jalkaani! Enkä niin voisi tehdäkään, sillä olin jättänyt trikooni reitin toiselle huoltopaikalle. Hyytävä vastatuuli iski päin kasvoja, kun alamäki vihdoin alkoi. Puristin ohjaustankoa täysin voimin, kun ensimmäisen serpentiinimutkan jälkeen voimakas tuuli iskeytyi kylkeeni ja oli lennättää minut pois tieltä. Etupyörä vispasi villisti epätasaisella asfaltilla nopeuden kasvaessa lähelle 70 kilometriä tunnissa. Tunsin palan kurkussa. Tämä ei ollut nautinnollista. Onneksi oli valoisaa.
Takana oli 252 kilometriä ja liian monta nousumetriä. Lemonsjǿen taukopaikan jälkeen minun oli pakko hidastaa vauhtia. Käskin Mikon ja Jussin jatkaa normaalia vauhtiaan ja jättäydyin kaksikosta heidän vastalauseistaan huolimatta. Energiat tuntuivat olevan vähissä. Kirottua! Kuinka näin saattoi käydä? Olinhan nauttinut tunnollisesti kolme tuotetta tunnissa ja niellyt väen väkisin kuivia, etovia energiapatukoita. Kova vastatuuli teki etenemisen entistä raskaammaksi. Olivatkohan Jussi ja Mikko päässeet sopivaan letkaan, jossa vastatuuliosuus olisi kevyt taittaa. Yksinäisen pyöräilijän arjessa ei ollut hurraamista.
”Ai vastatuuli? En huomannutkaan”, virnisti Jussi seuraavalla taukopaikalla. Mikko ja Jussi olivat pyöräilleet koko vastatuuliosuudet hollantilaisten perässä. Olin liian väsynyt reagoidakseni Jussin elvistelyyn. ”Hei, come on! Kai tsemppaat loppuun asti? Jäljellä on vain 140 kilometriä”, Jussi kannusti huomatessaan flegmaattisuuteni. ”Ei matka eikä mikään”. Niinpä, vain vajaan 7 tunnin ajomatka ja olisin maalissa. Tungin suuhuni taukopaikalla tarjottua lämmintä jauhelihapastaa. Maistuipa kamalalta. Norjalaiset eivät osanneet kokata. Jälkiruuaksi nielaisin Jussilta saamani Kela-korvattavan kipulääkkeen, joita Tohtori oli kirjoittanut ”kipuun” matkaa varten. Maaliin olisi pyöräiltävä – tuntui kuinka pahalta tahansa.
Nieleskelin raivoisasti energiageelejä. Olin lopettanut juomisen ja energiapatukoiden jyystämisen. Energiat tuntuivat palautuvan. Virnistin leveästi kahdelle italialaiselle pyöräilijälle, jotka kapusivat vaivalloisesti viimeistä, reitin rankinta Sognefjelletin nousua. Pääsin vihdoinkin alistamaan kanssakilpailijoita. Pyöritin polkimia tasaisesti kevyimmällä rattaalla ja nousin välillä pystyyn vaihtaen takavaihtajan rattaan pienemmälle Jaloissa ei hapottanut. Voisin jatkaa tätä vauhtia huipulle asti. Ohitin jälleen pari kanssakilpailijaa – vauhdinhurmaa 10 kilometrin tuntivauhdissa.
Viimeinen nousu oli maineensa veroinen, eikä siitä ollut turhaan varoiteltu järjestäjien toimesta etukäteen. Jäätikköpeitteiset huiput levittäytyivät etuvasemmalleni, mutta nousu vain jatkui ja jatkui. Serpentiini toisensa jälkeen paljasti uuden nousuosuuden, eikä huipun todellista sijaintia ollut mahdollista päätellä. Vihdoin, jopa hieman yllättäen, havaitsin nousin loppuvan. Edessäni levittäytyi taukopaikka, joissa kanssakilpailijoita istui tuoleilla huopapeitteisiin kääriytyneinä. Oliko edessäni todella taukopaikka vai olinko eksynyt joukkosidontapaikalle? Pyöräilijöitä retkotti ympäriinsä kaikkensa antaneena. Viimeinen nousu oli tehnyt tehtävänsä. Päätin noudattaa järjestäjien neuvoa ja nappasin suuhuni taukopaikan erikoisuuden. Vastapaistettu vohveli mansikkahillokuorutteella maistui erinomaiselta kuivien energiapatukoiden jälkeen.
Nousua seuraa aina alamäki; niin nytkin. Puristin jarrukahvoja voimallisesti. Serpentiinitie puikkelehti rotkojen ja jyrkkäseinämäisten kallioiden välissä. Laskua oli 1400 metriä kymmenen kilometrin matkalla. Pyöräni jarrut tuntuivat auttamattomasti liian köykäisiltä näin jyrkkään laskuun. Vauhtia ei pystynyt täysin kontrolloimaan ja tietä oli pakko laskea huimaa vauhtia. Toivottavasti jarrut eivät pettäisi kokonaan, eikä sormista katoaisi tunto. Tämä lasku ei ollut lepäämistä varten. Pulssi hakkasi voimakkaammin kuin nousussa. Onneksi järjestäjät olivat pystyttäneet kylttejä varoittamaan jyrkimmistä mutkista. Niissä kohdissa jännitin sormivoimani äärimmilleen. Tieltä suistuminen aiheuttaisi ikäviä seurauksia. Päässä puistatti. Ohjasin ajatukset takaisin mutkittelevan serpentiinitien asfalttipintaan.
Pyörämittarin matkalukema tuntui kasvavan äärimmäisen hitaasti – kymmenen metriä kerrallaan. Viimeiset 60 kilometriä tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Toivoin viimeisen pienen kumpareen – Ylläksen korkuisen töytäreen – ilmestyvän jokaisen mutkan takaa mutta petyin kerta toisensa jälkeen. Sain norjalaisen ryhmän kiinni ja jäin itsekkäästi ryhmän perälle tarkkailuasemiin. Ryhmässä pyöräili isä kahden poikansa kanssa sekä ilmeisesti muutama sukulaissetä. He olivat ilmeisesti Lilla Jotunheimen -kisassa, joka oli 140 kilometrin loppuosuus varsinaisesta kilpailusta. Näin ainakin uskottelin itselleni. Nuoret pojat eivät voisi pyöräille näin virkeästi täyttä matkaa. Oma oloni oli surkea. Polvia kolotti. Ei, heidän täytyi olla lyhyemmällä reitillä.
Ohi kiitävä auto tööttäsi, ja takapenkin matkustajat heiluttivat villisti käsiään reitin kääntyessä jyrkästi vasempaan. He eivät tienneet, kuinka pahalta polkeminen tuntui. Helppohan ilmastoidun maasturin takapenkillä oli heiluttaa. Samassa viimeinen pieni kumpare levittäytyi eteeni ja katkaisi kyyniset ajatukseni. Ympärilläni alkoi tapahtua. Hollantilaisten ryhmä oli ilmestynyt jostain takavasemmalta ja lähti välittömästi ohittamaan norjalaisten ryhmää. Vaihdoin pikaisesti pienemmän vaihteen, kohensin ajoasentoa ja liimauduin hollantilaisten imuun. Nousu jyrkkeni, ja hollantilaisten vauhti hidastui pyöräilijä pyöräilijältä. Yksi oli selvästi muita voimakkaampi, ja kiihdytin vauhtia entisestään päästäkseni hänen peräänsä. Tunsin, kuinka adrenaliini virtasi elimistössäni. Olin selvästi innoissani, kun ympärilläni alkoi tapahtua. Nyt ajettaisiin kilpaa.
Tunnelma kuitenkin lässähti kymmenen kilometrin ja 400 nousumetrin jälkeen pienen kumpareen laella. Hollantilainen kiitti kiriavusta, ja kertoi jäävänsä odottamaan ystäviään. Hämmentyneenä kiitin häntä ja kerroin jatkavani maaliin – minun ystäväni odottaisivat kärsimättöminä maalissa. En voinut aavistaa, että Jussilla ja Mikolla oli ollut omat vaikeutensa, eivätkä kaverukset olleet kovin kaukana minusta. Hämmennys oli suuri, kun havaitsin Jussin ylittäneen maaliviivan vain muutaman minuutin minua nopeampana. Suoritukseni ei sittenkään ollut täysi fiasko. Selvisin kunnialla maaliin ajassa 20:15:48 ja pääsin vihdoinkin nauttimaan maalissa odottavan grillin antimista. Se oli seikka, jolla minut oli alunperin houkuteltu mukaan tähän koitokseen. Mikään ei voita rasvaista grilliruokaa!
-Sir Michael
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti