Pakkasimme Viking Linen muovipusseihin tavaraa, jota ajattelimme tarvitsevamme matkalla: vaatetta, geelejä, patukoita, teippiä, kylmägeeliä ja sekalaisia pyöräilyvarusteita.
Suunnittelimme aikataulun edellisenä iltana huoltopisteiden mukaan:
Lähtö 21.10
Öye skule 81km 1.25
Fagernes 145km 4.00
Beitostölen 183km 5.30
Lemonsjöen 252km 9.00
Lom (ruoka) 293km 10.40
Sognefjellet 343km 14.00
Dale skule 385km 15.20
Sogndal maali 430km 18.00
Tavoitteena oli ajaa alle kahteenkymmeneen tuntiin, mutta aikataulu laskettiin 21 tunnin mukaan. Pohjana aikataululle käytettiin reittiprofiilia ja järjestäjän ohjetta 24 tunnin ajan ajamiseen. Lähtöryhmäksi olimme ilmottautumisen yhteydessä jo valinneet hitaimman ryhmän, joka lähti iltayhdeksältä samoihin aikoihin kilparyhmän kanssa. Yli 24 tunnin tavoitteen kuskit lähtivät jo kello 18.
Alkumatkasta lähtöryhmämme muodostui jonoksi, jossa meidän porukka oli hyvin sijoittuneena. Emme kuitenkaan olleet peräkkäin, joten emme päässeet keskustelemaan taktiikasta. Luotin kuitenkin, että pojat pysyvät mukana. Matkavauhtimme oli tasaisella aika kovaa, selvästi yli 30 keskivauhtia.
Ensimmäinen mäki meni helposti. Erotuimme omasta lähtöryhmästämme muutaman muun kanssa ja alle puolentoista tunnin ajon jälkeen saimme ensimmäiset ajajat kiinni toisesta ryhmästä, joka oli lähtenyt viisi minuuttia aiemmin. "Mäen" eli 800 metrin nousun jälkeen alkoi sataa. Pysähdyimme ottamaan sadetakit päälle. Mäen päällä oli todella kylmä keli verrattuna lähtötilanteeseen. Lähtöpaikalla olisi voinut ottaa enemmänkin vaatetta päälle. Minulla oli lyhyet shortsit, polvilämppärit ja käsivarsilämppärit. Taskusta löytyi lisäksi liivi, joka tuli laitettua aika nopeasti päälle, sadetakki ja varvassuojat. Järjestäjän ennakkotiedotteesta poiketen ensimmäiselle taukopaikalle ei ollut varustekuljetusta.
Nousun jälkeen tulee laskua. Pyörissä oli pakko olla valot. Me olimme satsanneet keveyteen ja olimme ostaneet Clasulta pikkuledit. Isossa laskussa en nähnyt juuri mitään, mutta lähdin mukaan neljän hengen porukkaan. Tasaisella katsoin mittaria: 57,5km/h näkemättä tietä! Bortelai Mikko ja Sir Michaelkin pysyivät melkein kannassa. Saavutimme Öyen koulun 40 minuuttia aikataulua nopeammin. Tauolla olimme selvästi muita nopeampia. Muut eivät varmaankaan satsanneet yhtä paljon pyöräilyn aikana tankkaamiseen. Meillä oli koko matkaa varten varattuna 30 geeliä ja 30 patukkaa per jätkä. Kolme tuotetta ajettua tuntia kohti. Öyestä jatkoimme omassa porukassamme kohti Fagernesia. Maasto oli aika tasaista. Siis Norjan mittakaavassa. Fagernesiin saavuimme ongelmitta hieman yli tunnin ennen aikataulua. Beitostölen oli vielä ennen toista suurta nousua. Norjalaisen vinkin mukaan Beiton jälkeen on kylmä: "Pukeutukaa kuin talvella." Vedin kaiken päälle Windstopper-talvitrikoot. Lähdimme pienessä sateessa eteenpäin.
Kun tunturi avautui kunnolla tajusimme, mitä edessä oli: pirusti nousua ja tuulta. Noin tuhannen nousumetrin aikana satoi vettä ja rakeita, tuuli ja pilvet tulivat päälle. Ensimmäiseen laskuun lähtiessä olin aivan jäässä. Ja lasku vasta olikin paha! Asfaltti oli heikkolaatuista ja tuuli yritti viedä minua ulos tieltä. Mutkaa tiessä oli todella vähän, mutten uskaltanut nojata kovempaa ja meinasin ajaa ulos tieltä. Pelotti ihan hirveästi. En uskaltanut päästää koko alamäessä vauhtia kunnolla yli viidenkympin, vaikka kerrankin olisi voinut lasettaa.
Polvi vihoitteli hieman, nimenomaan vasen polvi. Olin jo Fagernesissa heittänyt siihen kylmägeeliä. Vihoittelu tuntui laskun jälkeen jälleen hieman kovempana. Sir Michael oli selvästi kylmettynyt hieman laskussa. Hänellä ei ollut pitkiä trikoita ja huipulla oli ehkä viisi astetta lämmintä. Sir Michaelin vaikeudet jatkuivat, kun hänellä oli tasaisilla ja loivilla ylämäkiosuuksilla hankaluuksia pysyä ryhmän mukana. Lemonsjöenissä Sir totesi jättäytyvänsä porukasta ja tankkaavansa hieman pidempään. Itse otin Buranan polvikipuun. Enkä minäkään enää tuoreelta näyttänyt:
Lemonsjöenissä olimme edelleen yli tunnin aikataulua edellä. Seuraavaan osuuteen kuului iso lasku 6 kilometriä 10 % laskua. Vauhti oli koko ajan yli 60km/h ja parhaillaan 75km/h. Nyt tie oli kuiva ja jännityksestä pystyi nauttimaan ilman kuolemanpelkoa. Beesailimme Brotelai Mikon kanssa ehkä Itävaltalaista ryhmää, mikä oli hyvä sillä vastatuuli oli todella hirveä. Lomissa söimme epäselvää pastaa. Kaipa siinä jotain tomaattia oli. Lomista lähtiessä polvi oli hiton kipeä. Jouduin karjumaan.
Viimeinen nousu alkoi jyrkkänä. Muutama ukko oli jo heittänyt tien sivuun ja yksi talutti pyöräänsä. Suunnon korkeusmittari näytti, että ylöspäin oli matkaa. Huippu olisi hieman yli 1400 metrin korkeudella. Poljin koko ajan penkistä. Brotelai Mikko veti vuoroin seisaallaan ja vuoroin istuallaan. Pääsimme tuhannen metrin korkeuteen, mutta sitten reitti laskeutui hieman. PRKL. Ja sitten näkyi loppunousu: serpenttiiniä vuoren reunalle. Upeaa. Polvi kesti ylämäen ihan ok. Brotelai Mikko alkoi vetämään eroa. Sitten yhtäkkiä mies hyppäsi taluttamaan. Ohittaessani huusin, että odotan taukopaikalla, joka olisi heti mäen jälkeen. Saavuin Sognefjelletin taukopaikalle onnellisena. Aikataulua selvästi edellä, mutta toisaalta tietoisena, ettei polveni kestänyt painetta. En voisi ajaa tasaisella mitenkään kunnolla, mutta maaliin menisin vaikka yhdellä jalalla.
Huipun huoltopaikka:
Liikkellelähtö oli tuskallista. Olin odotellut Mikkoa saapuvaksi ja sitten vielä Mikon syömiset. Polvi oli jumittunut odotellessa. AAARGH. Noin minuutin verran ajaminen oli täyttä tuskaa. Huipulla oli todella kylmää ja laskiessani mietin kuinka pahasti polveni tulee jämähtämään, kun edessä on vielä tuhannen neljänsadan korkeusmetrin lasku. Pahasti.
Viimeinen mäki meni alas helposti, vaikka jarruttaminen särki käsiä. Tasaista oli jäljellä enää ihan vähän, jotain 50 kilsaa. Niin ja yksi pieni 300 metrin mäki, helppoa. Ei kuitenkaan! Polvi oli tosi pahana ja sanoin Brotelai Mikolle, että anna mennä vaan ja mies katosi horisonttiin. En pysähtynyt viimeisellä taukopaikalla, koska jalka hirttäisi kiinni. Vauhtini oli tippunut tasaisella jonnekin hitaan ja paikallaan seisovan välille. Tirautin pari kyyneltä. Kilsoja oli jäljellä vähän, mutta kolmen tunnin ajaminen aivan rikkinäisellä polvella...
Viimeisiä 40 kilometriä en osaa kuvailla sanallisesti. Meinasin keskeyttää, mutta en tosissani. Välillä huusin tuskasta laskujen jälkeen, kun verrytin polveani. Toisen jalkani akillesjänne tulehtui ja rupesi vaivaamaan, koska jouduin konkkaamaan niin yksipuolisesti polven takia. Kaikki tuska helpotti vasta, kun näin kyltin, jossa kerrottiin matkaa keskustaan olevan yksi kilometri. Siellä olisi maali. Opastajia. Yleisöä. Hymy. Olen voittaja. Se on siinä. JES! Olin unohtanut ajan. Sitä meni yli 20 tuntia, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Nyt oli sellainen baana, että läpimeno on tavoite. Ajan saa maalissa sen mukaan kuinka paljon vaikeuksia matkalle on sattunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti