Syksy on mennyt hiljaisesti. En ole käynyt kuin yhdessä suunnistuskilpailussa, AM-viestissä. En yhdessäkään juoksutapahtumassa. Ensin koirat hyökkäsivät Italiassa kesällä ja sotkivat harjoittelua. Sitten elokuun puolessa välissä höntsäfutiksessa sattui. Kantapäähän potkaistiin takaapäin niin, että jalka kipeytyi. Ja olikin tosi kipeä. Juoksin välillä väkisin, mutta pikkuhiljaa totuin olemaan juoksematta, kun siitä ei mitään tullut.
Menin näyttämään polvea, kun rupesi niin ärsyttämään. Otettiin magneetti ja röntgen. Rustossa gradus 4 vamma, noin 7mm repeämä. Kuulemma näyttää siltä kuin pala olisi irronnut ja se sopisi siihen, että polvi on ollut niin kipeä. Eli polvessani uiskentelee pieni ruston palanen ja aiheuttaa kipuja. Ortopedin aika varattiin kolmen viikon päähän.
Nyt polvi ei ole pahasti vihoitellut, juuri ollenkaan. En ole myöskään jaksanut harjoitella, juuri ollenkaan. Edessä on älytön harjoitusjakso keskellä turhinta harjoitusaikaa. Kohta rupean treenaamaan, jotta näen kestääkö polvi vai ei. Kohta on kuitenkin pakko tehdä leikkauspäätös. Leikkaus olisi käsittääkseni rustopalan onkimista tähystämällä. Ei varmaankaan kovin pitkä toipumisjakso.
Näillä mennään. Ensi kesäksi on suunnitelmissa ainakin mennä puolikkaalle triathlonille. Katsotaan, miten sitä ehtii sillä vähäisimpänä projektina ei ole omakotitalon rakennuttaminen Maunulaan ensi vuoden aikana.
lauantai 19. lokakuuta 2013
perjantai 22. helmikuuta 2013
HIFK:n jäsenyys jäi
HIFK muisti minua tuloskirjalla, jossa on HIFK:n jäsenten ennätykset kautta aikojen. Pääsin SM-maratonilla sekä puolimaratonin, että maratonin luetteloon. Tämä lämmitti niin sydäntä, että päätin maksaa jäsenmaksun myös tälle vuodelle. Olin merkittävä jäsen heti ensimmäisenä vuotenani: Nostin HIFK:n sijoitusta pistetaistelussa saamillani kolmella pisteellä SM-maratonilla.
SM-maraton Vantaalla 2012
Lähdin SM-maratonille, koska aikaraja (2.51) tuli rikottua viime vuonna Berliinissä seitsemällä minuutilla. Seuraksi valitsin HIFK:n. Sieltä vastattiin kysymyksiin nopeasti ja tarjottiin sopiva diili kisamaksuista ja lisensseistä.
Harjoittelu käynnistyi elokuussa. Valmistautumista häiritsi saamattomuus, kiire ja 8kk vanhan vauvan yöunet. 30 kilometrin lenkkejä tuli juostua vain kaksi. Kumpikin sujui ihan hyvin. Maratonvauhtisia pitkiä lenkkejä tuli juostua vain yksi 20 kilometrin lenkki, joka sujui ongelmitta tunnissa ja 17 minuutissa. Pääosin harjoittelu kuitenkin koostui pikku-E:n kanssa juostuista vaunulenkeistä, joiden vauhti on noin 5 min/km ja pituus keskinkertainen 10-20 kilometriä.
Fiiliksiä valmistautumislenkiltä:
Kova 20 km.
Aivan alkumatkan jälkeen löytyi mukava rytmi ja matka taittui mielestäni alle 4 min/km mukavasti. Trackeri näytti 4,02min/km, mutta näytti myös Pirkkolan pituudeksi 2800m eli 4% virhettä. Silloin lenkin pituus voisikin olla tasan 20km. Oli, miten oli, tämä oli hyvä juoksu. Ei ongelmia jaloissa tai kropassa, vauhti tuntui luonnolliselta maratonvauhdilta. Ylämäet tuntuivat hieman pahoilta, mutta niitä ei reitillä sitten tule olemaan yhtä paljon. Tämän lenkin perusteella uskallan lähteä tavoittelemaan 2,45 alitusta ja alkupätkällä tavoitella alkuperäisen tavoitteen mukaista 1,21,30 väliaikaa, jolloin ennätys on mahdollista juosta, mutta toisaalta pitäisi jollain tapaa selvitä maaliin, vaikka vähän sippaisikin.
Running 19.17 km in 1 h 17 min 32 s, 25.09.2012
Aamulla heräsin tyttären kanssa. Söimme kummatkin aamupalan ja sitten minä tein perusvalmisteluita: valkovaseliinia ja teippiä sopiviin paikkoihin. Lähdin yksin ajamaan kisapaikalle, ehkä turhan myöhään, mutta kaikki varusteet olivat päällä valmiina. Numeron ja muutkin tavarat olin hakenut jo aiemmin. Jännityksellä odotin viivalle myös Simo-Pekka Finckeä, olisipa joku toinenkin suunnistaja viivalla. En tosin ajatellut juosta hänen kanssaan samaa vauhtia. Luultavasti häviäisin noin 10 minuuttia.
Olin päättänyt taktiikaksi kaikki tai ei mitään. Ensimmäisen puolikkaan pitäisi olla ohi 1,21 ja risat. Silloin voisin tavoitella 2,42 loppuaikaa. Berliinissä tuntui, että vauhdinjako olisi voinut olla tiukempikin. Silloin jälkimmäinen puoli tuli kolme minuuttia kovempaa loppuajan ollessa 2,44,18. Meno tuntui silloin niin helpolta, että uskoin pahimmassakin tapauksessa selviäväni kohtuullisesti loppuun asti, vaikka alkuvauhti kostautuisikin.
Heti paukusta juoksu tuntui helpolta. Yritin ottaa kevyesti, mutta vauhti oli selvästi liian kovaa. Sen pystyi havaitsemaan siitä, että kärki ei juuri karannut. Kilometrin taulu tuli vastaan ajassa 3,31min. Huh! Jarrut päälle. Sitten vauhti asettuikin 3,50-tavoitetason tuntumaan.
Ensimmäinen neljästä kierroksesta taittui helposti seitsemän ukon ryhmässä. 10,55km:n väliajassa olin käyttänyt vain tasan 40 minuuttia. Tasaisella vauhdilla 2,40! Juoksu tuntui helpolta ja kannatusjoukotkin olivat saapuneet paikalle. 15 kilometrin kohdalla porukkamme vauhti alkoi hieman tippua ja joku erkani. Päätin lähteä mukaan, mikä jälkikäteen ajateltuna oli tyhmä ratkaisu. 17 kilometrin kohdalla oli tosi vahva olo, ja kun veturini kilometrivauhti tippui 10 sekuntia yhdellä kilometrillä, päätin jatkaa matkaa yksin. Takana vauhti oli tasaantui ja näin, että veturistani oli tullut roikkuja, joka roikkui 20-30 metrin päässä. Nautin geelejä ja nestettä samaa tahtia kuin Berliinissäkin, geeliä 8 kilometrin välein, juomaa tuplasti useammin. Järjestäjän mukit tosin aiheuttivat ongelmia. Kylmällä kelillä muovimukit ovat hankalia pitää kädessä. Pahvimuki kestäisi myös paremmin vauhdikkaat tarjoilut.
Toisen kierroksen maalin kohdalla olin aivan täpinöissäni. Juoksin edelleen samaa vauhtia kuin ensimmäiselläkin kierroksella, jos ensimmäistä kilometriä ei laskettu. Kohta voisin kiristää tahtia, jos rahkeita riittäisi. Tosin tälläkin vauhdilla juoksisin selvästi uuden ennätykseni. Puolimaratonin väliaika 1,20,15 on noin kolme minuuttia puolimaratonin ennätystäni huonompi. Juoksu edelleen helppoa.
25 kilometrin kohdalla aloin sen huomata. Enkö olekaan harjoitellut tarpeeksi? Eivätkö lihakseni jaksa? Mielestäni olin juossut kevyesti. Ensimmäiset kaksikymppiä tuntuivat naurettavan helpoilta. Nyt kuitenkin voimat alkoivat ehtyä. Jaksoin samaa vauhtia vielä 28 kilometrin tolpalle. Sitten oli pakko vähentää vauhtia. Totesin kannustusjoukoille, että nyt alkaa väsyä, että liian aikaisin tulee. Sir Michael ja Tahiti olivat vähän väliä juosten jossain jo kannustamassa. Juoksivatkohan he kovempaa paikasta toiseen?
Kolmannen lenkin maalissa olo oli aika kehno. Jalat olivat vielä soveltuvat lenkkeilyyn, mutta ei kilvanjuoksuun. Ajallisesti olin vielä hyvässä tahdissa, kierrokseen oli kulunut 41,16. Ennätys tulisi, jos juoksisin alle 42,30.
34 kilometrin kohdalla annoin periksi ennätykselle. 8 kilometriä jäljellä ja ihan hirveä olo. Seuraavalla juomapaikalla kävelin vähän aikaa. Tein selviytymis suunnitelman. Kävelyä saa tulla korkeintaan minuutti kerrallaan. Selvisin vielä eteenpäin noin 4,30 kilometrivauhdilla. Ihan hyvä vauhti lenkkeilyyn. Päähänotto oli rankkaa. Tässä tämä oli! Jätkät taas kannustivat. Pitikö noidenkin heilua täällä?!?
Oli tavoitteiden korjaamisen paikka. Päätin yrittää 2,50 alitusta. Se on sentään jotain. Voi kulkea pää pystyssä. Kävelyitä piti ottaa entistä useammin, mutta pidin ne lyhyinä. Se oli helpompaa kuin kävellä harvoin ja pitkään. Eteneminen oli vähän yli viisi minuuttia kilometriä kohden. Nauratti hieman, että vaikka juoksin ihan karmivaa hipsutusta ja kävelin osan matkasta, juoksemme lenkeillä silti usein vielä hitaammin. Se olikin ainoa huvituksen aihe. Kierroksen perässä olevat juoksijat kannustivat minua jatkamaan. Ohitin heidät aina vauhtiin päästyäni, mutta kävellessä kävi taas toisin päin.
Kaksi kilometriä ennen maalia totesin, etten varmaankaan tätä tahtia ehdi alle 2,50. Toisaalta kannattaisi vielä yrittää 2,51 alle, jolloin voi juosta SM-maratonin halutessaan uudestaan. Sehän on virallinen kisaraja. Ihmettelin, etteivät jalat krampanneet tai oikeastaan edes varoitelleet. Voimat vain olivat kadonneet kokonaan. Juoksin maalin ja jäin makaamaan. Parin minuutin päästä jaksoin penkille makaamaan. Aikaa oli mennyt 2,50,32. Ei ihan surkea aika, mutta lähellä onnistumistakaan. Toisaalta surkeasti menneellä maratonillakin juoksen ihan kohtuullisesti. Olin voittanut taistelun itseäni vastaan viimeisellä kierroksella. Taistelun aikaa vastaa hävisin ehkä ensimmäisellä kahdella kierroksella tai ehkä siinä taistelussa ei edes mahdollisuuksia.
Yritin syödä ja juoda. Kyllä se nousu siitä lähtee! Ei lähtenyt. Selvisin vaimon avustamana juuri kotiin. Aika nopeasti oksensin monta kertaa ja sitten olo alkoikin helpottaa. Söin ja menin tirsoille. Kysymysmerkiksi itselleni jää, kuinka tankkaaminen onnistui. Oliko viimeinen vain merkki elimistön totaalisesta lopusta vai tankkausvirheestä? Olin rääkännyt itseni aivan loppuun, se oli päivän selvää. Kuinka kauan miesmuisti sitten on kohdallani? Se on tästä maratonista seuraavaan, sillä silloin olen unohtanut kokonaan tämän päivän.
Harjoittelu käynnistyi elokuussa. Valmistautumista häiritsi saamattomuus, kiire ja 8kk vanhan vauvan yöunet. 30 kilometrin lenkkejä tuli juostua vain kaksi. Kumpikin sujui ihan hyvin. Maratonvauhtisia pitkiä lenkkejä tuli juostua vain yksi 20 kilometrin lenkki, joka sujui ongelmitta tunnissa ja 17 minuutissa. Pääosin harjoittelu kuitenkin koostui pikku-E:n kanssa juostuista vaunulenkeistä, joiden vauhti on noin 5 min/km ja pituus keskinkertainen 10-20 kilometriä.
Fiiliksiä valmistautumislenkiltä:
Kova 20 km.
Aivan alkumatkan jälkeen löytyi mukava rytmi ja matka taittui mielestäni alle 4 min/km mukavasti. Trackeri näytti 4,02min/km, mutta näytti myös Pirkkolan pituudeksi 2800m eli 4% virhettä. Silloin lenkin pituus voisikin olla tasan 20km. Oli, miten oli, tämä oli hyvä juoksu. Ei ongelmia jaloissa tai kropassa, vauhti tuntui luonnolliselta maratonvauhdilta. Ylämäet tuntuivat hieman pahoilta, mutta niitä ei reitillä sitten tule olemaan yhtä paljon. Tämän lenkin perusteella uskallan lähteä tavoittelemaan 2,45 alitusta ja alkupätkällä tavoitella alkuperäisen tavoitteen mukaista 1,21,30 väliaikaa, jolloin ennätys on mahdollista juosta, mutta toisaalta pitäisi jollain tapaa selvitä maaliin, vaikka vähän sippaisikin.
Running 19.17 km in 1 h 17 min 32 s, 25.09.2012
Aamulla heräsin tyttären kanssa. Söimme kummatkin aamupalan ja sitten minä tein perusvalmisteluita: valkovaseliinia ja teippiä sopiviin paikkoihin. Lähdin yksin ajamaan kisapaikalle, ehkä turhan myöhään, mutta kaikki varusteet olivat päällä valmiina. Numeron ja muutkin tavarat olin hakenut jo aiemmin. Jännityksellä odotin viivalle myös Simo-Pekka Finckeä, olisipa joku toinenkin suunnistaja viivalla. En tosin ajatellut juosta hänen kanssaan samaa vauhtia. Luultavasti häviäisin noin 10 minuuttia.
Olin päättänyt taktiikaksi kaikki tai ei mitään. Ensimmäisen puolikkaan pitäisi olla ohi 1,21 ja risat. Silloin voisin tavoitella 2,42 loppuaikaa. Berliinissä tuntui, että vauhdinjako olisi voinut olla tiukempikin. Silloin jälkimmäinen puoli tuli kolme minuuttia kovempaa loppuajan ollessa 2,44,18. Meno tuntui silloin niin helpolta, että uskoin pahimmassakin tapauksessa selviäväni kohtuullisesti loppuun asti, vaikka alkuvauhti kostautuisikin.
Heti paukusta juoksu tuntui helpolta. Yritin ottaa kevyesti, mutta vauhti oli selvästi liian kovaa. Sen pystyi havaitsemaan siitä, että kärki ei juuri karannut. Kilometrin taulu tuli vastaan ajassa 3,31min. Huh! Jarrut päälle. Sitten vauhti asettuikin 3,50-tavoitetason tuntumaan.
Ensimmäinen neljästä kierroksesta taittui helposti seitsemän ukon ryhmässä. 10,55km:n väliajassa olin käyttänyt vain tasan 40 minuuttia. Tasaisella vauhdilla 2,40! Juoksu tuntui helpolta ja kannatusjoukotkin olivat saapuneet paikalle. 15 kilometrin kohdalla porukkamme vauhti alkoi hieman tippua ja joku erkani. Päätin lähteä mukaan, mikä jälkikäteen ajateltuna oli tyhmä ratkaisu. 17 kilometrin kohdalla oli tosi vahva olo, ja kun veturini kilometrivauhti tippui 10 sekuntia yhdellä kilometrillä, päätin jatkaa matkaa yksin. Takana vauhti oli tasaantui ja näin, että veturistani oli tullut roikkuja, joka roikkui 20-30 metrin päässä. Nautin geelejä ja nestettä samaa tahtia kuin Berliinissäkin, geeliä 8 kilometrin välein, juomaa tuplasti useammin. Järjestäjän mukit tosin aiheuttivat ongelmia. Kylmällä kelillä muovimukit ovat hankalia pitää kädessä. Pahvimuki kestäisi myös paremmin vauhdikkaat tarjoilut.
Toisen kierroksen maalin kohdalla olin aivan täpinöissäni. Juoksin edelleen samaa vauhtia kuin ensimmäiselläkin kierroksella, jos ensimmäistä kilometriä ei laskettu. Kohta voisin kiristää tahtia, jos rahkeita riittäisi. Tosin tälläkin vauhdilla juoksisin selvästi uuden ennätykseni. Puolimaratonin väliaika 1,20,15 on noin kolme minuuttia puolimaratonin ennätystäni huonompi. Juoksu edelleen helppoa.
25 kilometrin kohdalla aloin sen huomata. Enkö olekaan harjoitellut tarpeeksi? Eivätkö lihakseni jaksa? Mielestäni olin juossut kevyesti. Ensimmäiset kaksikymppiä tuntuivat naurettavan helpoilta. Nyt kuitenkin voimat alkoivat ehtyä. Jaksoin samaa vauhtia vielä 28 kilometrin tolpalle. Sitten oli pakko vähentää vauhtia. Totesin kannustusjoukoille, että nyt alkaa väsyä, että liian aikaisin tulee. Sir Michael ja Tahiti olivat vähän väliä juosten jossain jo kannustamassa. Juoksivatkohan he kovempaa paikasta toiseen?
Kolmannen lenkin maalissa olo oli aika kehno. Jalat olivat vielä soveltuvat lenkkeilyyn, mutta ei kilvanjuoksuun. Ajallisesti olin vielä hyvässä tahdissa, kierrokseen oli kulunut 41,16. Ennätys tulisi, jos juoksisin alle 42,30.
34 kilometrin kohdalla annoin periksi ennätykselle. 8 kilometriä jäljellä ja ihan hirveä olo. Seuraavalla juomapaikalla kävelin vähän aikaa. Tein selviytymis suunnitelman. Kävelyä saa tulla korkeintaan minuutti kerrallaan. Selvisin vielä eteenpäin noin 4,30 kilometrivauhdilla. Ihan hyvä vauhti lenkkeilyyn. Päähänotto oli rankkaa. Tässä tämä oli! Jätkät taas kannustivat. Pitikö noidenkin heilua täällä?!?
Oli tavoitteiden korjaamisen paikka. Päätin yrittää 2,50 alitusta. Se on sentään jotain. Voi kulkea pää pystyssä. Kävelyitä piti ottaa entistä useammin, mutta pidin ne lyhyinä. Se oli helpompaa kuin kävellä harvoin ja pitkään. Eteneminen oli vähän yli viisi minuuttia kilometriä kohden. Nauratti hieman, että vaikka juoksin ihan karmivaa hipsutusta ja kävelin osan matkasta, juoksemme lenkeillä silti usein vielä hitaammin. Se olikin ainoa huvituksen aihe. Kierroksen perässä olevat juoksijat kannustivat minua jatkamaan. Ohitin heidät aina vauhtiin päästyäni, mutta kävellessä kävi taas toisin päin.
Kaksi kilometriä ennen maalia totesin, etten varmaankaan tätä tahtia ehdi alle 2,50. Toisaalta kannattaisi vielä yrittää 2,51 alle, jolloin voi juosta SM-maratonin halutessaan uudestaan. Sehän on virallinen kisaraja. Ihmettelin, etteivät jalat krampanneet tai oikeastaan edes varoitelleet. Voimat vain olivat kadonneet kokonaan. Juoksin maalin ja jäin makaamaan. Parin minuutin päästä jaksoin penkille makaamaan. Aikaa oli mennyt 2,50,32. Ei ihan surkea aika, mutta lähellä onnistumistakaan. Toisaalta surkeasti menneellä maratonillakin juoksen ihan kohtuullisesti. Olin voittanut taistelun itseäni vastaan viimeisellä kierroksella. Taistelun aikaa vastaa hävisin ehkä ensimmäisellä kahdella kierroksella tai ehkä siinä taistelussa ei edes mahdollisuuksia.
Yritin syödä ja juoda. Kyllä se nousu siitä lähtee! Ei lähtenyt. Selvisin vaimon avustamana juuri kotiin. Aika nopeasti oksensin monta kertaa ja sitten olo alkoikin helpottaa. Söin ja menin tirsoille. Kysymysmerkiksi itselleni jää, kuinka tankkaaminen onnistui. Oliko viimeinen vain merkki elimistön totaalisesta lopusta vai tankkausvirheestä? Olin rääkännyt itseni aivan loppuun, se oli päivän selvää. Kuinka kauan miesmuisti sitten on kohdallani? Se on tästä maratonista seuraavaan, sillä silloin olen unohtanut kokonaan tämän päivän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)