Aivan Raato lähtee Lapland Wilderness Challengeen!

Lainaus tapahtumasivuilta:

"Lapland Wilderness Challenge is a team challenge where participants try to find as many control points as possible in 5 days (and nights).

The event is located in the most remote and beautiful areas of Finnish Lappland, Kaldoaivi and Vätsäri.

The event is suitable for everyone who is able to survive 5 days in total wilderness and navigate through open fells, sparse forests and wet swamps."

Kyseessä on viiden päivän vaellussuunnistuskilpailu. Taukoja tai huoltopisteitä ei ole, kisa käydään niin sanotusti nonstoppina. Tämä tarkoittaa, että kaikki lepääminen on pois etenemisestä. Kaikilla on suunnilleen sama rata, pientä hajontaa voi olla. Radan pituus on ilmoitettu, se on 400kilometriä linnuntietä ja noin 500km parasta reitinvalintaa.

Aivan Raadosta matkaan on lähdössä minä (Jude) ja Sir Michael. Tahiti on lähdössä, jos kuntoutuu. Ikävä kyllä ennuste kuntoutumiselle on negatiivinen, sillä viiden päivän hardcore-reissuun pitää olla täysin kunnossa ja ehjänä.

Olemme vastanneet järjestäjän kyselyyn tapahtumasta seuraavaa:

1. Why did you decide to register to this race?

1. What kind of trip you expect LWC to be?

1. Tell something about your team. Whats does the name stand for?

1. What is the longest distance you have traveled in terrain (by foot) in 24 hours?

1. What’s your goal in LWC? 

1. Taking part to this event is a challenge for us. We have never taken part in a race over 24 hours.

2. We are expecting a exhausting trip, wonderful views, painful legs and something to tell for the grandkids.

3. Aivan Raato consists of old-timers from Helsingin Suunnistajat. We have taken part in many long endurance races in different sports. You can find our team in web: www.aivanraato.blogspot.com. Our name stands for being totally exhausted.

4. We have travelled 113 km by foot in 24 hours in rogaining at Vuokatti 2017 and we won the Finnish championship. By bike we have done 420km and 4700m vertical lift in Norway (Jotunheimen rundt).

5. We have decided to do our own individual race and not compete for the win. We are going to sleep and eat well. Hopefully we will have a good race and we can travel 16 hours a day.

TahkoMTB-perinteen palauttaminen

Viime vuonna palasimme yhdeksän vuoden tauon jälkeen TahkoMTB-tapahtumaan. Saimme ison kaveriporukan kasaan, jotka kaikki ovat aiemminkin ajaneet Tahkolla. Raadoista mukaan lähtivät Sir Michael ja minä. Kauan sitten olimme Sir Michaelin kanssa ajaneet Konan pyörillä, minulla oli vuoden -96 Kula ja Sir Michaelin Kula taitaa olla 2000-luvun alusta. Viime vuodelle hankimme uudet pyörät. Päädyimme kummatkin Canyonin pyöriin. Minulla on alumiinirunkoinen Grand Canyon AL SL 8.9 ja Sir Michaelin hiilikuituinen jäykkäperä.

Vuonna 2018 meillä kummallakin oli vaikeuksia matkassa. Minä ajoin 120km. Hyydyin pahasti, aikaa kesti 8h 45 min. Sir Michael ajoi 60km ajassa 4h 16min.

Vaikeuksien takia olimme kummatkin tehneet kalustoon pientä hiontaa. Sir Michael vaihtoi ohjaustangon ja stemmin. Näin hän sai pyörään hieman pystymmän ajoasennon. Minä hankin pyörään hissitolpan. Etsin kovasti matalimpia rengaspaineita, joilla uskaltaisin lähteä tapahtumaan. Sir Michael päätyi litkuttamaan renkaansa, hänellä oli renkaiden ja vanteiden puolesta siihen valmis kombo. Minä päädyin harkinnan jälkeen rengaspaineisiin edessä 1.8bar ja takana 2.0 bar. Olin ajanut matalammillakin paineilla, mutta kärsinyt myös rengasrikon, joten paineet olivat jonkinlainen kompromissi.

Aikaisempien ajojeni perusteella olin jälkimmäisessä 120km:n lähtöryhmässä. Se sopi minulle mainiosti, sillä samalla pääsee ajamaan sopivaa vauhtia pitävien 60km:n ajajien kanssa, niiden joiden tavoiteaika on haarukassa 3h30min - 4h15min. Tavoitteeni oli päästä alle 8 tunnin pitkällä matkalla, tarvitsisin hieman alle neljän tunnin ajan ensimmäiseltä kierrokselta. Yritin sijoittua lähtöryhmän eteen, koska suurin osa porukasta ajaa kuitenkin hiljempaa kuin minä, pääsin ehkä neljänteen riviin. Saavuin liian myöhään, enkä raaskinut työntyä väkisin edemmäksi.

Lähtö sujui rauhallisesti. Aluksi on aika pitkä matka tiepätkää, mikä on hyvä, sillä muuten kolarisuma ja ruuhka olisi hirvittävä. Ajoin ohitellen, kun selvä paikka tuli. Yritin kuitenkin säästää voimaa tulevaan. Alkusykkeet olivat korkeat, adrenaliini ja jännitys oli korkealla. Ei kuitenkaan tuntunut mitenkään raskaalta, joten annoin mennä kevyellä käsijarrulla. Tiepätkä sujui hyvin. Jotkut olivat aloittaneet liian lujaa ja puuskuttivat jo viiden kilometrin jälkeen ylämäessä pahasti, ei hyvä. Ensimmäisellä huoltopaikalla join vain pikaiset vedet. Mummonmäessä irtauduin omasta porukastani ja siirryin edessä olevan porukan hännille ajamaan. Sykkeet olivat olleet alkumatkan liian korkeat. Olin suunnitellut, että ensimmäisellä kierroksella pysyttäydytään alle 160 sykkeen tahdissa. Siis pk-puolella.

Seuraavaksi tuli Kinahmi1. Aika suuri nousu, jonka polkuosuus meni aina pyörän työntämiseksi, vaikka jotkut ovat kuulemma mäen ajaneetkin ylös. Kokemuksesta tiedän, että mäkeen ei kannata kiirehtiä ensimmäisellä kierroksella. Muut kuskit taluttavat niin hitaasti, että taluttaessa porukka kasaantuu. Edessäni ei ollut aivan lähellä näkynyt ketään. Ajoin nousuun ja aloitin talutuksen. Hyvin pian sain näkyviin ruuhkan. Talutin ruuhkan kiinni ja rupesin tarkkailemaan sykettäni, joka tippui mukavasti pikkuhiljaa, vaikka olimme nousussa. 2018 Kinahmin ensimmäinen lasku oli todella paha. Mudassa laskettiin spooria, joka vei minne halusi. Kuski yritti jotenkin vain selvitä. Tänä vuonna homma oli helppoa, suorastaan nautinnollista.

Toiselta huoltopisteeltä otin banaanin palasia taskuun. Söin geelejä hyvää vauhtia, jo viides meni. Join huollossa vettä, pullosta urheilujuomaa.

Seuraava nousu oli Kinahmi2. Sama henkin kuin ensimmäisessä. Hidasta talutusta ruuhkassa. Tarkkailin sykkeitä. Olin siirtynyt järkeviin sykkeisiin. Noin 150:n tasolle. Nousu sujui helposti letkassa. Lasku olikin tuskaisempi kuin muistin. Tässä laskussa on jatkuvia pieniä pudotuksia ja kiviä, mikä on tappoa käsille ja kropalle. Nyt haikailin täysjoustoa. Mietin samalla, että tästä kun selviän seuraavalla kierroksella, niin homma on voiton puolella.

Kinahmi2 jälkeen alkaa oma suosikkiosuuteni. Osuuden maasto on lähimpänä pääkaupunkiseudun polkuja. Polut ovat leveitä, niissä on kaksi ajettavaaa uraa, joten ohituksetkin onnistuvat helposti. Perusvauhdillani rupesin ohittamaan letkaa, nyt alkoi näkymään väsyneitä kuskeja. Pätkällä on yksi pidempi lasku, joka meni mukavasti. Myös reitin pahimman lyhyen laskun laskin mukavasti, kun penkki oli alhaalla. Ei tarvinut jarrutella niin pahasti kuin toiset.

Jäljellä oli vain yksi iso nousu. El Grande. Nousu on pitkä ja kivinen. Profiililtaan nousu on sellainen, että se on ajettavissa, ja sellaisella vauhdilla, että ajaminen myös kannattaa. Muistin Jarin sanat, että se pitää mennä taluttamatta. Heti alussa joku oli edessä ja rengas lipsui niin, että pysähdyin. Yksi jalkakosketus, siihen se meni. Ensi kierroksella uusi yritys sitten. Muuten mäki nousi hyvin, sykkeet pidin järkevinä. Vielä lasku alas maalialueelle. Kädet ja kroppa tuntuivat laskussa ihan hyvältä. Ja AIKA. 3h15min. Se oli paljon parempi, mitä osasin odottaa. Reitti oli toki kuiva ja nopeassa kunnossa tänä vuonna, mutta silti. Kroppa tuntui edelleen hyvältä. Jalat olivat ok. Sykkeet olivat olleet hallussa ensimmäistä 40 minuuttia lukuunottamatta. Join suklaisen proteiinijuoman, jonka valitsin kaloreiden perusteella. Niitä on harvassa juomassa paljon, ja sellaisen minä halusin. Ei muuta kuin matkaan. Tauko kesti noin kaksi-kolme minuuttia. Otin uuden setin geelejä taskuun.

Lähdin kierrokselle yksin. Olin nähnyt että kolme muuta ajajaa piti tauon lyhyempänä ja lähtivät minuutin aiemmin. Aluksi yritin syödä leipää. Se ei sujunut. Liian kuivaa. Ehkä ensi kerralla omia leipiä huoltolaatikkoon. Heitin leivät kolmen minuutin ajon jälkeen metsään. Rupesin ajamaan. Ajoin yksin hiihtosillalle, josta näin edessä ajavan kolmikon. Seuraavalla tiepätkällä kiihdytin ja ajoin porukan kiinni. Se sujuii hyvin. Pääsin peesiin. Sanoin, että voin myös vetää. Muutaman minuutin päästä siirryin vetovuoroon.

Porukkamme hajosi Mummonmäessä. Vedin rennosti sykettä tarkkaillen, vain yksi kuski seurasi mukana. Rupesin jutustelemaan, niin matka sujuu mukavammin. Silloin sykkeetkin pysyvät aisoissa. Talutimme samaa matkaa Kinahmi1:n ylös. Mäen päällä näin, kuinka täysjoustopyörä rullaa juurakossa paremmin. Kauaa en nähnytkään, kun pyörä katosi näkyvistä. Laskin mäen yksin alas. Vähän jo väsyneemmin käsin, mutta ihan ongelmitta. Tiellä näin että eroa oli varmaan melkein minuutti. Jatkoin hyväksi havaitsemaani tankkausta, geelejä 2-3 tunnissa ja banaania niin paljon kuin ehtii syödä. Pullossa urheilujuomaa ja aina kunnon vesihuikat huollosta.

Kinahmi2 alkunousussa näin kuinka edellä ajava meni ajamalla ylös mäkeä. Ensimmäisellä kierroksella ajoin itsekin, mutta vauhti oli taluttaessa sama. Päätin taluttaa, halusin vaihtelua, eikä talutus koskaan tuota minulle ongelmia. Loppunousussa talutin edellä ajavan kiinni. Seuraavaksi tuli pahin osuus: rynkytyslasku. Heti ryskyttelyn alettua jäin taas jälkeen. Oli vaikea pitää sormia jarruilla. Välillä en pitänyt ja välillä taas jarrutin kerralla reilummin, että voin puristaa vain hetken. Selvisin alas kohtuullista vauhtia. JES! Loput alamäet ovat helpompia ja voin vaikka mennä ihan hissukseen, jos on pakko.

Polkuosuudella rupesin lyömään lisää vauhtia. Sain sykkeet nousemaan 150-160 välille. Puskin nousuja kovaa puuskuttaen, vaikka varsinaisesti en vauhtiin päässytkään. Vauhti oli lihasten väsyneisyyden ja energiat huomioon ottaen maksimia. Sain taas edellä ajaneen näkyviin ja ajoin kiinni. Sitten alkoi taas lasku ennen El Grandea. Rupesin taas jäämään. Nyt laskeminen oli jo todella hankalaa. Jarrujen saaminen sormien päähän oli työn ja tuskan takana. Vaikeutta lisäsi jatkuvasti ohitettavat 25km:n kuskit. En löytänyt aina hyvää reittiä ohi, vaan jouduin valitsemaan rajumpia ajolinjoja. Viimeinen mutka laskussa meinasi mennä metsään, kun sain vasta viime hetkellä painettua jarrua.

El Grandesta en ollut huolissani. Tiesin että jaksan sen kuten aiemmatkin mäet. En ollut tuntenut mitään ongelmia kropassa. Ei kropassa vauhtiakaan ollut jäljellä, mutta ylämäkiä olisin selvittänyt vielä yhden kierroksen lisääkin. Alamäkiä oli jo nyt liikaa. Mäki alkoi hyvin, mutta loppupuolella ohitettavia oli liikaa ja jouduin huonolle uralle. Sitten rengas lipsui, enkä taaskaan päässyt ilman jalkakosketusta ylös. Tulin Granden päälle sen saman kuskin kanssa yhtä matkaa. Jäljellä oli vielä kaksi pientä nousua, joissa jätin toisen kuskin. Alamäessä hän taas sai minut kiinni, kun en päässyt ohi hitaammista. Päästin hänet saman tien edelle, koska olin selvästi jarruna.

Viimeisen laskun selvitin helpommin, kun ryskäämistä oli vähemmän. Tulin maaliin hyvävoimaisena ja hyväntuulisena. Olin maalissa ajassa 6 tuntia 46 minuuttia. Uskomaton aika. Kaksi tuntia nopeammin kuin vuotta aikaisemmin. Ihan outoa.

Tahko 2019 jätti paljon ajateltavaa. Täysjousto olisi tämän tasoiselle kuskille Tahkolla ehdottomasti nopeampi. Minkälainen pyörä pitäisi hankkia ja pitäisikö hankkia? Mikä matka seuraavaksi? Nyt 120 kilometriä tuli ajettua hyvin. 2020 piti olla suunnistuksen vuosi minulle. Ehkä ensi vuonna 60km ja 2021 sitten 180km?

Hiljaiseloa polvea miettien

Syksy on mennyt hiljaisesti. En ole käynyt kuin yhdessä suunnistuskilpailussa, AM-viestissä. En yhdessäkään juoksutapahtumassa. Ensin koirat hyökkäsivät Italiassa kesällä ja sotkivat harjoittelua. Sitten elokuun puolessa välissä höntsäfutiksessa sattui. Kantapäähän potkaistiin takaapäin niin, että jalka kipeytyi. Ja olikin tosi kipeä. Juoksin välillä väkisin, mutta pikkuhiljaa totuin olemaan juoksematta, kun siitä ei mitään tullut.

Menin näyttämään polvea, kun rupesi niin ärsyttämään. Otettiin magneetti ja röntgen. Rustossa gradus 4 vamma, noin 7mm repeämä. Kuulemma näyttää siltä kuin pala olisi irronnut ja se sopisi siihen, että polvi on ollut niin kipeä. Eli polvessani uiskentelee pieni ruston palanen ja aiheuttaa kipuja. Ortopedin aika varattiin kolmen viikon päähän.

Nyt polvi ei ole pahasti vihoitellut, juuri ollenkaan. En ole myöskään jaksanut harjoitella, juuri ollenkaan. Edessä on älytön harjoitusjakso keskellä turhinta harjoitusaikaa. Kohta rupean treenaamaan, jotta näen kestääkö polvi vai ei. Kohta on kuitenkin pakko tehdä leikkauspäätös. Leikkaus olisi käsittääkseni rustopalan onkimista tähystämällä. Ei varmaankaan kovin pitkä toipumisjakso.

Näillä mennään. Ensi kesäksi on suunnitelmissa ainakin mennä puolikkaalle triathlonille. Katsotaan, miten sitä ehtii sillä vähäisimpänä projektina ei ole omakotitalon rakennuttaminen Maunulaan ensi vuoden aikana.

HIFK:n jäsenyys jäi

HIFK muisti minua tuloskirjalla, jossa on HIFK:n jäsenten ennätykset kautta aikojen. Pääsin SM-maratonilla sekä puolimaratonin, että maratonin luetteloon. Tämä lämmitti niin sydäntä, että päätin maksaa jäsenmaksun myös tälle vuodelle. Olin merkittävä jäsen heti ensimmäisenä vuotenani: Nostin HIFK:n sijoitusta pistetaistelussa saamillani kolmella pisteellä SM-maratonilla.

SM-maraton Vantaalla 2012

Lähdin SM-maratonille, koska aikaraja (2.51) tuli rikottua viime vuonna Berliinissä seitsemällä minuutilla. Seuraksi valitsin HIFK:n. Sieltä vastattiin kysymyksiin nopeasti ja tarjottiin sopiva diili kisamaksuista ja lisensseistä.

Harjoittelu käynnistyi elokuussa. Valmistautumista häiritsi saamattomuus, kiire ja 8kk vanhan vauvan yöunet. 30 kilometrin lenkkejä tuli juostua vain kaksi. Kumpikin sujui ihan hyvin. Maratonvauhtisia pitkiä lenkkejä tuli juostua vain yksi 20 kilometrin lenkki, joka sujui ongelmitta tunnissa ja 17 minuutissa. Pääosin harjoittelu kuitenkin koostui pikku-E:n kanssa juostuista vaunulenkeistä, joiden vauhti on noin 5 min/km ja pituus keskinkertainen 10-20 kilometriä.

Fiiliksiä valmistautumislenkiltä:
Kova 20 km.
Aivan alkumatkan jälkeen löytyi mukava rytmi ja matka taittui mielestäni alle 4 min/km mukavasti. Trackeri näytti 4,02min/km, mutta näytti myös Pirkkolan pituudeksi 2800m eli 4% virhettä. Silloin lenkin pituus voisikin olla tasan 20km. Oli, miten oli, tämä oli hyvä juoksu. Ei ongelmia jaloissa tai kropassa, vauhti tuntui luonnolliselta maratonvauhdilta. Ylämäet tuntuivat hieman pahoilta, mutta niitä ei reitillä sitten tule olemaan yhtä paljon. Tämän lenkin perusteella uskallan lähteä tavoittelemaan 2,45 alitusta ja alkupätkällä tavoitella alkuperäisen tavoitteen mukaista 1,21,30 väliaikaa, jolloin ennätys on mahdollista juosta, mutta toisaalta pitäisi jollain tapaa selvitä maaliin, vaikka vähän sippaisikin.
Running 19.17 km in 1 h 17 min 32 s, 25.09.2012

Aamulla heräsin tyttären kanssa. Söimme kummatkin aamupalan ja sitten minä tein perusvalmisteluita: valkovaseliinia ja teippiä sopiviin paikkoihin. Lähdin yksin ajamaan kisapaikalle, ehkä turhan myöhään, mutta kaikki varusteet olivat päällä valmiina. Numeron ja muutkin tavarat olin hakenut jo aiemmin. Jännityksellä odotin viivalle myös Simo-Pekka Finckeä, olisipa joku toinenkin suunnistaja viivalla. En tosin ajatellut juosta hänen kanssaan samaa vauhtia. Luultavasti häviäisin noin 10 minuuttia.

Olin päättänyt taktiikaksi kaikki tai ei mitään. Ensimmäisen puolikkaan pitäisi olla ohi 1,21 ja risat. Silloin voisin tavoitella 2,42 loppuaikaa. Berliinissä tuntui, että vauhdinjako olisi voinut olla tiukempikin. Silloin jälkimmäinen puoli tuli kolme minuuttia kovempaa loppuajan ollessa 2,44,18. Meno tuntui silloin niin helpolta, että uskoin pahimmassakin tapauksessa selviäväni kohtuullisesti loppuun asti, vaikka alkuvauhti kostautuisikin.

Heti paukusta juoksu tuntui helpolta. Yritin ottaa kevyesti, mutta vauhti oli selvästi liian kovaa. Sen pystyi havaitsemaan siitä, että kärki ei juuri karannut. Kilometrin taulu tuli vastaan ajassa 3,31min. Huh! Jarrut päälle. Sitten vauhti asettuikin 3,50-tavoitetason tuntumaan.

Ensimmäinen neljästä kierroksesta taittui helposti seitsemän ukon ryhmässä. 10,55km:n väliajassa olin käyttänyt vain tasan 40 minuuttia. Tasaisella vauhdilla 2,40! Juoksu tuntui helpolta ja kannatusjoukotkin olivat saapuneet paikalle. 15 kilometrin kohdalla porukkamme vauhti alkoi hieman tippua ja joku erkani. Päätin lähteä mukaan, mikä jälkikäteen ajateltuna oli tyhmä ratkaisu. 17 kilometrin kohdalla oli tosi vahva olo, ja kun veturini kilometrivauhti tippui 10 sekuntia yhdellä kilometrillä, päätin jatkaa matkaa yksin. Takana vauhti oli tasaantui ja näin, että veturistani oli tullut roikkuja, joka roikkui 20-30 metrin päässä. Nautin geelejä ja nestettä samaa tahtia kuin Berliinissäkin, geeliä 8 kilometrin välein, juomaa tuplasti useammin. Järjestäjän mukit tosin aiheuttivat ongelmia. Kylmällä kelillä muovimukit ovat hankalia pitää kädessä. Pahvimuki kestäisi myös paremmin vauhdikkaat tarjoilut.

Toisen kierroksen maalin kohdalla olin aivan täpinöissäni. Juoksin edelleen samaa vauhtia kuin ensimmäiselläkin kierroksella, jos ensimmäistä kilometriä ei laskettu. Kohta voisin kiristää tahtia, jos rahkeita riittäisi. Tosin tälläkin vauhdilla juoksisin selvästi uuden ennätykseni. Puolimaratonin väliaika 1,20,15 on noin kolme minuuttia puolimaratonin ennätystäni huonompi. Juoksu edelleen helppoa.

25 kilometrin kohdalla aloin sen huomata. Enkö olekaan harjoitellut tarpeeksi? Eivätkö lihakseni jaksa? Mielestäni olin juossut kevyesti. Ensimmäiset kaksikymppiä tuntuivat naurettavan helpoilta. Nyt kuitenkin voimat alkoivat ehtyä. Jaksoin samaa vauhtia vielä 28 kilometrin tolpalle. Sitten oli pakko vähentää vauhtia. Totesin kannustusjoukoille, että nyt alkaa väsyä, että liian aikaisin tulee. Sir Michael ja Tahiti olivat vähän väliä juosten jossain jo kannustamassa. Juoksivatkohan he kovempaa paikasta toiseen?

Kolmannen lenkin maalissa olo oli aika kehno. Jalat olivat vielä soveltuvat lenkkeilyyn, mutta ei kilvanjuoksuun. Ajallisesti olin vielä hyvässä tahdissa, kierrokseen oli kulunut 41,16. Ennätys tulisi, jos juoksisin alle 42,30.

34 kilometrin kohdalla annoin periksi ennätykselle. 8 kilometriä jäljellä ja ihan hirveä olo. Seuraavalla juomapaikalla kävelin vähän aikaa. Tein selviytymis suunnitelman. Kävelyä saa tulla korkeintaan minuutti kerrallaan. Selvisin vielä eteenpäin noin 4,30 kilometrivauhdilla. Ihan hyvä vauhti lenkkeilyyn. Päähänotto oli rankkaa. Tässä tämä oli! Jätkät taas kannustivat. Pitikö noidenkin heilua täällä?!?

Oli tavoitteiden korjaamisen paikka. Päätin yrittää 2,50 alitusta. Se on sentään jotain. Voi kulkea pää pystyssä. Kävelyitä piti ottaa entistä useammin, mutta pidin ne lyhyinä. Se oli helpompaa kuin kävellä harvoin ja pitkään. Eteneminen oli vähän yli viisi minuuttia kilometriä kohden. Nauratti hieman, että vaikka juoksin ihan karmivaa hipsutusta ja kävelin osan matkasta, juoksemme lenkeillä silti usein vielä hitaammin. Se olikin ainoa huvituksen aihe. Kierroksen perässä olevat juoksijat kannustivat minua jatkamaan. Ohitin heidät aina vauhtiin päästyäni, mutta kävellessä kävi taas toisin päin.

Kaksi kilometriä ennen maalia totesin, etten varmaankaan tätä tahtia ehdi alle 2,50. Toisaalta kannattaisi vielä yrittää 2,51 alle, jolloin voi juosta SM-maratonin halutessaan uudestaan. Sehän on virallinen kisaraja. Ihmettelin, etteivät jalat krampanneet tai oikeastaan edes varoitelleet. Voimat vain olivat kadonneet kokonaan. Juoksin maalin ja jäin makaamaan. Parin minuutin päästä jaksoin penkille makaamaan. Aikaa oli mennyt 2,50,32. Ei ihan surkea aika, mutta lähellä onnistumistakaan. Toisaalta surkeasti menneellä maratonillakin juoksen ihan kohtuullisesti. Olin voittanut taistelun itseäni vastaan viimeisellä kierroksella. Taistelun aikaa vastaa hävisin ehkä ensimmäisellä kahdella kierroksella tai ehkä siinä taistelussa ei edes mahdollisuuksia.

Yritin syödä ja juoda. Kyllä se nousu siitä lähtee! Ei lähtenyt. Selvisin vaimon avustamana juuri kotiin. Aika nopeasti oksensin monta kertaa ja sitten olo alkoikin helpottaa. Söin ja menin tirsoille. Kysymysmerkiksi itselleni jää, kuinka tankkaaminen onnistui. Oliko viimeinen vain merkki elimistön totaalisesta lopusta vai tankkausvirheestä? Olin rääkännyt itseni aivan loppuun, se oli päivän selvää. Kuinka kauan miesmuisti sitten on kohdallani? Se on tästä maratonista seuraavaan, sillä silloin olen unohtanut kokonaan tämän päivän.