Viime vuonna palasimme yhdeksän vuoden tauon jälkeen TahkoMTB-tapahtumaan. Saimme ison kaveriporukan kasaan, jotka kaikki ovat aiemminkin ajaneet Tahkolla. Raadoista mukaan lähtivät Sir Michael ja minä. Kauan sitten olimme Sir Michaelin kanssa ajaneet Konan pyörillä, minulla oli vuoden -96 Kula ja Sir Michaelin Kula taitaa olla 2000-luvun alusta. Viime vuodelle hankimme uudet pyörät. Päädyimme kummatkin Canyonin pyöriin. Minulla on alumiinirunkoinen Grand Canyon AL SL 8.9 ja Sir Michaelin hiilikuituinen jäykkäperä.
Vuonna 2018 meillä kummallakin oli vaikeuksia matkassa. Minä ajoin 120km. Hyydyin pahasti, aikaa kesti 8h 45 min. Sir Michael ajoi 60km ajassa 4h 16min.
Vaikeuksien takia olimme kummatkin tehneet kalustoon pientä hiontaa. Sir Michael vaihtoi ohjaustangon ja stemmin. Näin hän sai pyörään hieman pystymmän ajoasennon. Minä hankin pyörään hissitolpan. Etsin kovasti matalimpia rengaspaineita, joilla uskaltaisin lähteä tapahtumaan. Sir Michael päätyi litkuttamaan renkaansa, hänellä oli renkaiden ja vanteiden puolesta siihen valmis kombo. Minä päädyin harkinnan jälkeen rengaspaineisiin edessä 1.8bar ja takana 2.0 bar. Olin ajanut matalammillakin paineilla, mutta kärsinyt myös rengasrikon, joten paineet olivat jonkinlainen kompromissi.
Aikaisempien ajojeni perusteella olin jälkimmäisessä 120km:n lähtöryhmässä. Se sopi minulle mainiosti, sillä samalla pääsee ajamaan sopivaa vauhtia pitävien 60km:n ajajien kanssa, niiden joiden tavoiteaika on haarukassa 3h30min - 4h15min. Tavoitteeni oli päästä alle 8 tunnin pitkällä matkalla, tarvitsisin hieman alle neljän tunnin ajan ensimmäiseltä kierrokselta. Yritin sijoittua lähtöryhmän eteen, koska suurin osa porukasta ajaa kuitenkin hiljempaa kuin minä, pääsin ehkä neljänteen riviin. Saavuin liian myöhään, enkä raaskinut työntyä väkisin edemmäksi.
Lähtö sujui rauhallisesti. Aluksi on aika pitkä matka tiepätkää, mikä on hyvä, sillä muuten kolarisuma ja ruuhka olisi hirvittävä. Ajoin ohitellen, kun selvä paikka tuli. Yritin kuitenkin säästää voimaa tulevaan. Alkusykkeet olivat korkeat, adrenaliini ja jännitys oli korkealla. Ei kuitenkaan tuntunut mitenkään raskaalta, joten annoin mennä kevyellä käsijarrulla. Tiepätkä sujui hyvin. Jotkut olivat aloittaneet liian lujaa ja puuskuttivat jo viiden kilometrin jälkeen ylämäessä pahasti, ei hyvä. Ensimmäisellä huoltopaikalla join vain pikaiset vedet. Mummonmäessä irtauduin omasta porukastani ja siirryin edessä olevan porukan hännille ajamaan. Sykkeet olivat olleet alkumatkan liian korkeat. Olin suunnitellut, että ensimmäisellä kierroksella pysyttäydytään alle 160 sykkeen tahdissa. Siis pk-puolella.
Seuraavaksi tuli Kinahmi1. Aika suuri nousu, jonka polkuosuus meni aina pyörän työntämiseksi, vaikka jotkut ovat kuulemma mäen ajaneetkin ylös. Kokemuksesta tiedän, että mäkeen ei kannata kiirehtiä ensimmäisellä kierroksella. Muut kuskit taluttavat niin hitaasti, että taluttaessa porukka kasaantuu. Edessäni ei ollut aivan lähellä näkynyt ketään. Ajoin nousuun ja aloitin talutuksen. Hyvin pian sain näkyviin ruuhkan. Talutin ruuhkan kiinni ja rupesin tarkkailemaan sykettäni, joka tippui mukavasti pikkuhiljaa, vaikka olimme nousussa. 2018 Kinahmin ensimmäinen lasku oli todella paha. Mudassa laskettiin spooria, joka vei minne halusi. Kuski yritti jotenkin vain selvitä. Tänä vuonna homma oli helppoa, suorastaan nautinnollista.
Toiselta huoltopisteeltä otin banaanin palasia taskuun. Söin geelejä hyvää vauhtia, jo viides meni. Join huollossa vettä, pullosta urheilujuomaa.
Seuraava nousu oli Kinahmi2. Sama henkin kuin ensimmäisessä. Hidasta talutusta ruuhkassa. Tarkkailin sykkeitä. Olin siirtynyt järkeviin sykkeisiin. Noin 150:n tasolle. Nousu sujui helposti letkassa. Lasku olikin tuskaisempi kuin muistin. Tässä laskussa on jatkuvia pieniä pudotuksia ja kiviä, mikä on tappoa käsille ja kropalle. Nyt haikailin täysjoustoa. Mietin samalla, että tästä kun selviän seuraavalla kierroksella, niin homma on voiton puolella.
Kinahmi2 jälkeen alkaa oma suosikkiosuuteni. Osuuden maasto on lähimpänä pääkaupunkiseudun polkuja. Polut ovat leveitä, niissä on kaksi ajettavaaa uraa, joten ohituksetkin onnistuvat helposti. Perusvauhdillani rupesin ohittamaan letkaa, nyt alkoi näkymään väsyneitä kuskeja. Pätkällä on yksi pidempi lasku, joka meni mukavasti. Myös reitin pahimman lyhyen laskun laskin mukavasti, kun penkki oli alhaalla. Ei tarvinut jarrutella niin pahasti kuin toiset.
Jäljellä oli vain yksi iso nousu. El Grande. Nousu on pitkä ja kivinen. Profiililtaan nousu on sellainen, että se on ajettavissa, ja sellaisella vauhdilla, että ajaminen myös kannattaa. Muistin Jarin sanat, että se pitää mennä taluttamatta. Heti alussa joku oli edessä ja rengas lipsui niin, että pysähdyin. Yksi jalkakosketus, siihen se meni. Ensi kierroksella uusi yritys sitten. Muuten mäki nousi hyvin, sykkeet pidin järkevinä. Vielä lasku alas maalialueelle. Kädet ja kroppa tuntuivat laskussa ihan hyvältä. Ja AIKA. 3h15min. Se oli paljon parempi, mitä osasin odottaa. Reitti oli toki kuiva ja nopeassa kunnossa tänä vuonna, mutta silti. Kroppa tuntui edelleen hyvältä. Jalat olivat ok. Sykkeet olivat olleet hallussa ensimmäistä 40 minuuttia lukuunottamatta. Join suklaisen proteiinijuoman, jonka valitsin kaloreiden perusteella. Niitä on harvassa juomassa paljon, ja sellaisen minä halusin. Ei muuta kuin matkaan. Tauko kesti noin kaksi-kolme minuuttia. Otin uuden setin geelejä taskuun.
Lähdin kierrokselle yksin. Olin nähnyt että kolme muuta ajajaa piti tauon lyhyempänä ja lähtivät minuutin aiemmin. Aluksi yritin syödä leipää. Se ei sujunut. Liian kuivaa. Ehkä ensi kerralla omia leipiä huoltolaatikkoon. Heitin leivät kolmen minuutin ajon jälkeen metsään. Rupesin ajamaan. Ajoin yksin hiihtosillalle, josta näin edessä ajavan kolmikon. Seuraavalla tiepätkällä kiihdytin ja ajoin porukan kiinni. Se sujuii hyvin. Pääsin peesiin. Sanoin, että voin myös vetää. Muutaman minuutin päästä siirryin vetovuoroon.
Porukkamme hajosi Mummonmäessä. Vedin rennosti sykettä tarkkaillen, vain yksi kuski seurasi mukana. Rupesin jutustelemaan, niin matka sujuu mukavammin. Silloin sykkeetkin pysyvät aisoissa. Talutimme samaa matkaa Kinahmi1:n ylös. Mäen päällä näin, kuinka täysjoustopyörä rullaa juurakossa paremmin. Kauaa en nähnytkään, kun pyörä katosi näkyvistä. Laskin mäen yksin alas. Vähän jo väsyneemmin käsin, mutta ihan ongelmitta. Tiellä näin että eroa oli varmaan melkein minuutti. Jatkoin hyväksi havaitsemaani tankkausta, geelejä 2-3 tunnissa ja banaania niin paljon kuin ehtii syödä. Pullossa urheilujuomaa ja aina kunnon vesihuikat huollosta.
Kinahmi2 alkunousussa näin kuinka edellä ajava meni ajamalla ylös mäkeä. Ensimmäisellä kierroksella ajoin itsekin, mutta vauhti oli taluttaessa sama. Päätin taluttaa, halusin vaihtelua, eikä talutus koskaan tuota minulle ongelmia. Loppunousussa talutin edellä ajavan kiinni. Seuraavaksi tuli pahin osuus: rynkytyslasku. Heti ryskyttelyn alettua jäin taas jälkeen. Oli vaikea pitää sormia jarruilla. Välillä en pitänyt ja välillä taas jarrutin kerralla reilummin, että voin puristaa vain hetken. Selvisin alas kohtuullista vauhtia. JES! Loput alamäet ovat helpompia ja voin vaikka mennä ihan hissukseen, jos on pakko.
Polkuosuudella rupesin lyömään lisää vauhtia. Sain sykkeet nousemaan 150-160 välille. Puskin nousuja kovaa puuskuttaen, vaikka varsinaisesti en vauhtiin päässytkään. Vauhti oli lihasten väsyneisyyden ja energiat huomioon ottaen maksimia. Sain taas edellä ajaneen näkyviin ja ajoin kiinni. Sitten alkoi taas lasku ennen El Grandea. Rupesin taas jäämään. Nyt laskeminen oli jo todella hankalaa. Jarrujen saaminen sormien päähän oli työn ja tuskan takana. Vaikeutta lisäsi jatkuvasti ohitettavat 25km:n kuskit. En löytänyt aina hyvää reittiä ohi, vaan jouduin valitsemaan rajumpia ajolinjoja. Viimeinen mutka laskussa meinasi mennä metsään, kun sain vasta viime hetkellä painettua jarrua.
El Grandesta en ollut huolissani. Tiesin että jaksan sen kuten aiemmatkin mäet. En ollut tuntenut mitään ongelmia kropassa. Ei kropassa vauhtiakaan ollut jäljellä, mutta ylämäkiä olisin selvittänyt vielä yhden kierroksen lisääkin. Alamäkiä oli jo nyt liikaa. Mäki alkoi hyvin, mutta loppupuolella ohitettavia oli liikaa ja jouduin huonolle uralle. Sitten rengas lipsui, enkä taaskaan päässyt ilman jalkakosketusta ylös. Tulin Granden päälle sen saman kuskin kanssa yhtä matkaa. Jäljellä oli vielä kaksi pientä nousua, joissa jätin toisen kuskin. Alamäessä hän taas sai minut kiinni, kun en päässyt ohi hitaammista. Päästin hänet saman tien edelle, koska olin selvästi jarruna.
Viimeisen laskun selvitin helpommin, kun ryskäämistä oli vähemmän. Tulin maaliin hyvävoimaisena ja hyväntuulisena. Olin maalissa ajassa 6 tuntia 46 minuuttia. Uskomaton aika. Kaksi tuntia nopeammin kuin vuotta aikaisemmin. Ihan outoa.
Tahko 2019 jätti paljon ajateltavaa. Täysjousto olisi tämän tasoiselle kuskille Tahkolla ehdottomasti nopeampi. Minkälainen pyörä pitäisi hankkia ja pitäisikö hankkia? Mikä matka seuraavaksi? Nyt 120 kilometriä tuli ajettua hyvin. 2020 piti olla suunnistuksen vuosi minulle. Ehkä ensi vuonna 60km ja 2021 sitten 180km?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti