Niinhän siinä kävi, että kun on mahdollista juosta SM-maratonilla, niin juostavahan se on. Tällä kertaa yritän pitää harjoittelun vähän monipuolisempana kuin kesällä 2011 ennen Berliiniä. Silloin suunnistus ei kulkenut ollenkaan, vaan metsässä juokseminen oli aivan kamalaa. Nyt yritän pitää myös vauhtipuolen jollain tavalla kunnossa, vaikka kova kilometrien kerääminen sitä syökin.
SM-maraton juostaan tänä vuonna Vantaan maratonin yhteydessä 14.10.2012. Reitti on mielestäni todella tylsä, mutta ihan nopea. Ikäväksi reitin tekee myös se, että maraton juostaan neljänä kierroksena. Se on tietysti yleisölle mukavaa, mutta ainakin itselleni juoksijana ikävää.
SM-kisoissa ei voi juosta miten vaan. Tarvitaan yleisurheiluseura ja lisenssi. Lähetin tänään kyselyt perinteisiin helsinkiläisseuroihin HKV:eehen, HIFK:oon ja suunnistajien suosimaan ulkopaikkakuntalaiseen Sjundeå IF:ään. Nähtäväksi jää minkälaista summaa seurat pyytävät siitä, että juoksen yhden maratonin heidän nimissään. Aiemmin olen juossut Viipurin urheilijoissa pari maastojuoksukisaa tutun kautta. Sieltä kysyn varmaankin seuraavaksi. Lisenssi on pakko ostaa, mutta se on onneksi halpa.
Maratonia silmällä pitäen tilasin myös startfitnessistä Englannista Adidas Adizero Boston 3:set. Niitä on kehuttu aikalailla eri julkaisuissa, nähtäväksi jää, että toimivatko ne omissa jaloissa Asics DS Trainerin tavoin. Adidaksien hinnaksi tuli postikuluineen 80€, joka on parikymmpiä DS Traineria halvempi. Tarvittaessa pitää käyttää vanhoja Trainereita maratonilla tai tilata vielä yhdet kengät syksymmällä.
Harjoituspuolella aion tehdä tavallista harjoittelua: juoksua 5-25 km lenkeillä, säbän pelaamista, pyörälenkkejä ja fudista. Maratonia varten olen päättänyt juosta 5 kertaa noin 30 kilometrin lenkin ja saman verran tasavauhtisia 3.35-4.00 min/km 10-25 kilometrin lenkkejä. Painoa ajattelin vähän tarkkailla. Dieettiin ei kuulu makeiset, sokerijuomat ja ruokaa kevennetään aavistus. Luultavasti kolme kiloa lähtee nykyisestä painosta. Silloin ollaan aika kuivassa kunnossa.
Näillä eväillä voin juosta suurin piirtein samanlaisen ajan kuin Berliinissä, jos olosuhteet juoksemiselle ovat muuten otolliset. Tavoitteena on 2.45 alitus.
tiistai 7. elokuuta 2012
sunnuntai 15. heinäkuuta 2012
Jotunheimen rundt 2012 : Mäkien kaipuu
"Jotunheimen rundt. 430 kilometriä. 4700 nousumetriä. Taas viivalla. Ihana tunne. Tästä tulee hieno vuorokausi." Näitä ajatuksia pyöri päässäni Laerdalin kylässä perjantai-iltana 6.7. kello 21.00, kun lähtööni oli aikaa viisi minuuttia. Perhe oli kannustamassa viitoituksen toisella puolella. Vaimolla taisi olla enemmän pelonsekaiset tunteet kuin itselläni. Olin aivan fiiliksissä tulevasta. Lähtöviivalla kanssani olivat myös Sir Michael ja Tahiti, jotka vaikuttivat ulospäin hieman huolestuneilta tulevasta.
Pyörään oli teipattu jonkinlainen alustava aikataulu 21 tunnin aikaan, vaikka tavoitteena olikin ajaa alle 18 tuntiin:
Kun lähtömerkki annettiin, kuului tuttuja naksahduksia ja rasahduksia, kun kaksisataa miestä ja muutama nainen laittoi klosseja kiinni ja etsi sopivaa vaihdetta. Nopeasti päästiin parijonoon, jossa vauhtia oli tasaisella 32-36 km/h. Matka sujui keskittyen kolareiden välttämiseen, eikä minulla ei ollut aavistustakaan, missä Tahtiti oli. Sir Michael polki edessäni. Ryhmäajo ei ollut matkan pituuteen nähden kovin leppoista, sillä pari lukkojarrutusta jouduin tekemään heti ensimmäisillä kilometreillä. Kun porukka harveni, jättäydyimme Söörin kanssa odottelemaan Tahitia ja mies löytyi yhtenäisen jonon hänniltä. Ajoimme upeaa museotietä joen vieressä. Pysyimme vielä jonkun aikaa peesissä, mutta alle tunnin ajelun jälkeen jättäydyimme Tahitin pyynnöstä omillemme, sillä vauhti tuntui pelottavalta kokonaismatkaa ajatellen.
Ensimmäinen nousu alkaa melkein heti lähdön jälkeen loivana, mutta varsinaisesti kipuamaan päästään vasta 45 kilometrin ajon jälkeen, eikä silloinkaan ylöspäin meno tunnu raskaalta tuoreilla jaloilla. Ensimmäinen nousu meni, kuten viime kerralakin, aika kevyesti. Fillefjelletin päällä maisemat avautuivat ensimmäistä kertaa kunnolla. Lumihuippuja näkyvissä! Kohta niille ajetaan! Nappasin muutaman kuvan ja ajoin sillä aikaa karanneet pojat kiinni peilityynen järven vieressä. Upeaa, ettei tällä kertaa satanut!
Tahiti ensimmäisen nousun päällä:
Ensimmäisen nousun jälkeiset laskut ovat pimeimpiä laskuja, sillä ne osuvat juuri vuorokauden pimeimpään aikaan. Viime kerralla vedettiin Clasun pienillä tuplaledilampuilla, mutta tällä kertaa oli varauduttu. Söörillä ja Tahitilla oli Kiinan ihmeet 1300 lumenin valoteholla, käytännössä auton valoa vastaava lyysi. Minulla oli vähempi tehoinen Led Lenserin fikkari lainattuna lankomieheltä. Joka tapauksessa valoa riitti. Laskeminen ei ollut ollenkaan niin pelottavaa. Jostain syystä Tahiti alkoi kuitenkin jäämään laskuissa. Ajattelin, ettei kaveri ole vielä tottunut tällaisiin mäkiin. Vauhti vaihteli 50 ja 60 km/h välillä. Kovin jyrkkää mäkeä ei ollut. Tasaisella Tahiti otti nopeasti kiinni ja kertoi, että aurinkolasit olivat jääneet päähän ja tummalla asfaltilla ei ollut nähnyt mitään.
Alamäessä ruotsalainen mies ajoi meidät kiinni ja letkan hännille roikkumaan myös tasaisella. Aloitimme vuorovedot. Ensimmäinen taukopaikka tuli aika nopeasti alamäen jälkeen. Olihan tuota jo odotettukin. Ensimmäiselle pisteelle Vagniin ei järjestäjältä ole varustekuljetusta, joten kassia ei tarvinut etsiä. Itse parkkeerasin leipien kohdalle ja söin ilmakuivatulla kinkulla päällystettyä paahtoleipää mahdollisimman kiivaasti. Polttareissanikin jouduin yhdistämään pyöräilyn ja mättämisen, ja harjoittelu oli tuottanut tulosta. Kaksi leipää ja pullot täyteen, sitten matkaan.
Vagnista lähtiessä Tahiti kuvasi reittiä: "Nyt on reitin helpoin osuus." Edessä oli 60 kilometriä tasamaata ennen Beitostölenin nousua. Taktiikkana oli ajaa kevyesti. Huoltopaikalta lähtiessä ruotsalaismies iski beesiin. Aloimme taas pyörittää vuorovetoja. Pikkuhiljaa Söör alkoi himmailemaan omissa vetovuoroissaan ja totesi, että pitää alkaa ottaa kevyemmin, jotta jaksaa vielä seuraavat 15 tuntia. Ruotsalainen rupesi melkein irtoamaan omilla vetovuoroillaan, mutta jäi kuitenkin odottamaan porukkaa. Tasaisella pidimme ehkä 26-28 km/h vauhtia. Mielessäni ajattelin, että Sir Michaelin tilanne ei ole kovin hyvä, sillä matkaa on vielä reilusti yli 300 kilometriä. Tahiti vaikutti kohtuullisen hyvävoimaiselta, vaikka valittikin jotain, mutta siitä ei kannata vetää johtopäätöksiä.
Saavuimme Fagernessiin keskellä pimeintä yötä. Sir Michael totesi, että koittaa roikkua vielä Beitostölenin huipulle beesissä ja sitten jää jurnuttamaan omaaa vauhtiaan. Fagernessin huoltopusseista käytiin nappaamassa geelejä ja patukoita taskujen täytteeksi. Paikalle saapui myös suuri porukka samaa seuraa olevia norjalaisia pyöräilijöitä, joilla oli kolme omaa huoltoautoa. Sitten joku vihelsi pilliin ja norjalaiset rupesivat kerääntymään lähtöä varten. Päätimme pysyä erillisenä etenemisyksikkönä ja lähteä vasta porukan perään. Pepsi ja leipä maistui hyvältä patukoiden ja geelien jälkeen, taas.
Tahitille Pepsiä tauolla:
Fagernessista alkoi aamun sarastaessa Beitostölenin odotus. Beitostölenin huoltopaikalle nousu on vielä suht helppoa. Siitä alkavaa vaikeampaa osuutta muistelin kauhulla. Mielessäni oli myös edellisen kerran raekuurot ja nollan tuntumassa pysytellyt lämpötila. Matkan teko oli kevyttä, Söörillä oli vaikeaa. Omat jalat tuntuivat hyviltä, mutta tiedostin tulevan matkan pituuden. Paljon oli vielä jäljellä ja yksin matkan taittaminen olisi aika tylsää. Vagnin jälkeen alkanut tihuttaminen oli vaihdellut olemattomasta rankkaan. Beitostölenin huipulla odottaisi pitkät trikoot, kunnon hanskat ja ylimääräinen takki, sillä jyrkän nousun jälkeen alkaisi lasku kylmässä tunturissa. Nousun alkuosuus ennen huoltopistettä alkoi loivana. Söörin jalat olivat vähän huonossa hapessa ja ajoimme rauhallisesti pitäen ryhmän kasassa. Tieosuus oli tuttua myös automatkalta, huoltojoukkomme olivat majoittuneena Beitostölenissä Knuts Hyttegrendissä mukavassa asunnossa. Ikävästi majoitus ohitettiin kello 4.20, joten huoltojoukot eivät olleet tien varressa.
Beitostölenin huoltopaikalla puettiin pitkät trikoot, mutta kaikki eivät pukeneetkaan! Edellisellä kerralla shortseissa paleltunut Sir Michaelin kassista ei löytynyt pitkiä trikoita eikä oikein sopivaa määrää geelejäkään. Ne olivat menneet väärään huoltopussiin. Mulla oli kuitenkin ylimäääräinen pitkähihainen pyöräilypaita ja hiihtohanskat, jotka Söör suostui ottamaan aika lyhyellä tuputtamisella. Ylimääräisiä housuja ei kellään kuitenkaan ollut ja pienen kiroilutuokion jälkeen siirryimme tien päälle ja Söör siis ilman pitkiä trikoita.
Beitostölenin nousu, joka nousee Valdresflyan päälle 1389 metrin korkeudelle meren pinnasta, tarjoaa upeita avotunturimaisemia ja vieressä kohoavia jyrkkiä 2000 metrin korkuisia huippuja. Tihkusade jatkui. Itselläni oli päällä lyhythihainen pyöräilypaita, Campan ohut takki ja varsinainen sadetakki. Pyöräilyshortsin lisäksi oli polvilämppärit ja Niken juoksuun tarkoitetut talvitrikoot. Lyhyiden ajohanskojen päälle olin vetänyt pitkäsormiset maastopyöräilyhanskat. Kenkien päälle kiskaisin Goren windstopper kuoret.
Tällä kertaa nousussa ei tuullut juurikaan ja maisemat olivat jälleen upeita. Välillä nousu on niin jyrkkä, että pienimpiäkin välityksiä tulee käytettyä. Beitossa jyrkät osuudet ovat kuitenkin niin lyhyitä, ettei varsinaisesti tule mietittyä nousutaktiikkaa tai käytettyä erilaisia tekniikoita järjestelmällisesti. Pidemmissä jyrkissä on tullut tavaksi välillä lepuuttaa jalkoja ajamalla vuorotellen penkiltä ja putkelta (seisaallaan).
Raadot kiskomassa Beitostölenin nousun loivempaa osuutta:
Huippu ohitettiin reippain mielin ja sitten lähdettiin kylmiin alamäkiin. Pelotti hieman Söörin reisien kohtalo, jäätyyköhän jalat taas yhtä pahasti kuin viimeksi? Tyynessä kelissä aaltoilevan asfaltin laskettelu ei tuntunut kovin pahalta reippaassakaan vauhdissa. Ennen Lemonsjöenin huoltopaikkaa on tasainen osuus, joka tuntuu aina pitkältä. Kun on mentaalipuolella ajamassa ylä- ja alamäkiä, voi tunnin tasamaaetappi tuntua tosi tylsältä. Söör veti välillä yllättäviä ohituksia, mutta muuten mies vaikutti edelleen aika voimattomalta.
Lemonsjöenissä yritimme pitää aika pienen tauon, sillä seuraavassa huollossa Lomissa olisi lämmintä ruokaa. Siellä kannattaa pitää kunnon tauko. Riisuimme pitkät trikoot ja ylimääräiset lämmikkeet. Kenkien päälle jätin lämmikkeet, vaatteiksi jätin liivit ja hihat, taskuun jäi vielä Campan tuulitakki. Polvilämppäreiden annoin olla paikallaan. tankkasin taskuihin geelejä ja patukoita.
Ylimääräiset lämmikkeet pois Lemonsjöenissä:
Lemonsjöenin jälkeen tulee aika pian vauhdikkaita alamäkiä. Tällä kertaa heikko asfaltti jätti huiput 72km/h kohdille. Ambulanssi odottamassa tien sivussa antoi viitteitä kaatumisen mahdollisista seurauksista. Tahiti jäi alamäessä jonnekin, uskoimme, ettei haaveria ollut sattunut, ja jatkoimme matkaa. Pian Tahiti tulikin takaa ja kertoi, että etuvanteessa on todellakin jotain vikaa. Pitäisi etsiä huoltoauto. Loivaa ylämäkeä edettäessä jatkoin letkamme vetämistä, kuten olin jo jonkin aikaa tehnyt. Nyt Söör ja Tahiti jaksoivat perässä mielestäni yllättävän hyvin, paremmin kuin aiemmin. Jo Lemonsjöenillä todettiin, että Lomissa lienee hyvä hajottaa porukka.
Lomin huoltopiste tarjosi tänä vuonna pastaa, jossa oli pikkunakkeja. Ihan maistuva elämys, mutta ruokahalua ei ollut. Sir Michaelkaan ei saanut ruokaa juurikaan alas. Tahitille ruoka maistui. Mies oli käynyt kysymässä pyörähuoltoa, mutta sitä tarjottiin vain huoltoautosta. Kun ruoka ei maistunut, päätin lähteä eteenpäin.
Viimeisen yhteisen aterian kuvasatoa:
Jätin pojat syömään. Heti tielle päästyäni aloitin tiukan iskun. Päätin laskea ohitukset ennen Sognefjelletin huippua.
Onnekseni tielle oli lähtenyt juuri ennen minua se sama pillinvihellysporukka, joka näkyi jo ensimmäisen kerran Fagernessin huollossa 150 kilometriä aikaisemmin. Laskin porukasta 23 ohitusta. Alkumatka Lomista Sognefjellettiä kohti on loivaa nousua, jossa hermo on koetuksella. Horisonttiin katsomalla tie näyttää tasaiseltä, mutta pyörä ei kulje mihinkään. Jälkikäteen autolla ajettuna huomattiin mäen todellinen jyrkkyys, se on ihan kunnon mäkeä. Ensimmäinen jyrkkä osuus ajetaan vielä puurajan alapuolella. Ohitin kaksi taluttavaa ruotsalaista, joista toinen katsoi vauhtiani ihmeissään ja huusi "Saattan!". Mäki loiveni hieman ja siirryttiin toiselle puolelle jokea. Puutkin jäivät taakse. Maisemat avautuivat upeina.
Sognefjelletin nousua:
Ohituksia tuli tasaisesti. Hiki valui jatkuvasti silmiin. Olisi pitänyt laittaa lippis tai buffi kypärän alle tähän nousuun. Pyyhin ajohanskoilla otsaa jatkuvasti. Kolmen päivän päästä siihen ilmeistyisi järkyttävä finniviljelmä. Puuskutin kovaa. Jos olisin mitannut sykkeitä, olisi lukema ollut ehkä 160 ja 170 välissä. Katsoin kelloa. Vaikka en ajanutkaan aika a vastaan, alkoi näyttää siltä, että alkuperäinen toissijainen tavoite, 18 tunnin alitus voisi olla mahdollinen. Ensisijaista oli päästä maaliin.
Sognefjelletin nousu jyrkkenee loppua kohti jatkuvasti. Pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, etten jaksa pitää aivan samaa vauhtia koko mäkeä. Ähhh. Sitten tuli jo viimeinen serpenttiini osuus, jonka pyöritin pienellä välityksellä nopeilla kampikierroksilla. Ja nopeasti olinkin huipulla. Tälle pätkälle, jonka pituus oli 50 kilometriä Lomista, olimme varman päälle arvioineet ajoajaksi neljä tuntia. Olinkin kivunnut mäen kahdessa tunnissa ja kolmessa vartissa. Ohituksia nousun aikana tuli 52. Sognefjelletin taukopaikan maisemat ovat huikeat. Lunta oli tänä vuonna paljon. Söin yhden tuplavohvelin vadelmahillolla ja kermavaahdolla. Nyt maistui. Vatsa huusi lisää vohveleita, mutta ajoa oli jäljellä enää vain 80 kilometriä, enkä voinut jäädä tankkaamaan, jos halusin antaa edes pienet mahdollisuudet itselleni 18 tunnin alitukseen.
Sognefjelletin taukopaikka:
Huipun upeat maisemat eivät täysin avaudu kännykkäkameralla:
Sognefjelletin jälkeisistä laskuosuuksista ensimmäinen on mielestäni todella nautittava. Hyvää asfalttia. Välillä suoria osuuksia, välillä serpentiiniä.
Ennen serpentiiniä tien vieressä oli neljä metriä lunta. Jos et usko, vertaa kuvassa olevaan pyöräilijään...
Serpentiini osuudella kuittasin kaksi kuskia, jotka eivät taittaneet mutkiin aivan yhtä tiukasti. Vähän ajan päästä saavutin myös asuntoauton, joka antoi kiltisti tilaa. Pyörä kiihtyi mukavasti aina jokaisen mutkan jälkeen. Avoimmassa serpenttiinipätkässä voi nähdä usean sadan korkeusmetrin eron alhaalla kulkevalle tielle, jonne matka vei. Heikkohermoisen kannattaa pitää katse tiessä. Puuraja alkoi lähestyä. Puiden seassa kulkeva serpenttiinitie on pinnoitteeltaan huomattavasti huonompaa. Saavutin Audin. Tulin mutkaan rinnalle, mutta näin, ettei täti kääntänyt päätään, enkä lähtenyt yrittämään ohitusta. Ja aivan oikein, täti painoi kaasun pohjaan jättäen vain paksun savun. Seuraavaa mutkaa ennen saavutin taas tädin, joka suoran heti alkaessa kiihdytti täyskaasulla vanhaa diesel-A6:taan. Kamala käry. Näin jatkui 10-15 mutkaa. Sitten täti antautui ja päästi minut ohi. Ihanaa. Jarrutukset voi jättää huomattavasti myöhemmälle kuin autolla ja mutkaan voi leikata paljon vauhdikkaammin. Kiihdytys on sitten reisistä kiinni, mutta huippuvauhti 60 km/h on suunnilleen sama kuin autolla tuollaisella pätkällä. Audi ei kuulunut enää takana kolmen mutkan jälkeen.
Lasku loppuu peltomaisemaan. Lopun tasainen on tuskaista poljettavaa. Kun mäkimieheksi ryhtynyt, ei tasamaa tahdo maistua enää millään. Edessä olisi vielä yksi Ylläksen kokoinen mäki, mutta se menisi vaikka yhdellä jalalla, kuten viime kerralla polven tulehduttua. Viimeinen taukopaikka tuli oikealle. Kävin kysymässä huoltokasseja, mutta ne olivat hukassa. Täytyi pitää tuulitakki mukana, vaikka halusinkin jättää sen pois matkasta. Pidin tasaisella noin 30 kilometrin keskituntinopeutta. Laskin, että jos jaksan sitä tunnin, niin toisella tunnilla voin hyytyä aika pahastikin, ja silti päästä tavoitteeseen. Matka taittui. Enää energiatuotteista maistui vain geelit, ja nekin huonosti. Sogne-vuono aukesi vasemmalle. Kohta olisi viimeinen nousu.
Odottelun jälkeen nousu viimeinkin alkoi. En oikein muistanut kuinka korkealle mentäisiin. Aloitin viimeisen iskun. Väänsin isolla välityksellä voimalla. Hiki alkoi taas virrata. Pikkuhiljaa Suunto keräsi lisää metrejä näyttöön: 100m merenpinnasta - 150m - 200m. Alkoi tuntua voimattomalta. 250m - 300m. Nyt aloin jo tosissani miettiä mäen korkeutta. 350m ja noustavaa ei enää näkynyt. Se oli siinä. Energiat lopussa. Reilut 10 kilometriä laskuvoittoista pätkää poljettavana. Suunto paljasti, että aikaa oli varmasti riittävästi.
Laskuissa poljin kevyesti. En enää yrittänyt tankata itseäni uudestaan iskuun, vaan tyydyin kevyeen juomiseen. Tuulettaa jaksaa ilman energiaa. Viimeinen ohittamani pyöräilijä ohitti minut takaisin. Ainoa tämän suuntainen kuittaus viimeisellä 150 kilometrillä. Ei haittaa. Ehdin.
Tulin maaliin ajassa 17 tuntia 49 minuuttia. Urheiluaurinkolasini, vanhat Jan Ullrichin suosikkimallit Rudy Projectilta, piilottivat muutamat tunnekuohuni, joita koin maalissa. Nojasin pyörääni. Annoin pusun Cannondalelle. Luottopyörä. Hymyilin vaimolle ja tyttärelle. Tätä varten kannatti tulla.
Maalissa!
Tahiti oli karannut Sir Michaelilta viimeisessä nousussa ja saapui maaliin ajassa 18.35. Etuvanteessa oli löysiä pinnoja ja alamäkeä oli kuulemma hirvittävää lasketella ohjauksen vispatessa ranteita. Söör oli yllättävän hyvävoimainen alkuongelmista huolimatta saapuessaan maaliin ajassa 19.05. Mieheltähän loppuivat voimat jo 320 kilometriä ennen maalia, vanhoilla pohjilla tultiin. Äijät eivät olleet yhtä liikkuttuneita. Söör totesi, että tämä oli viimeinen kerta, kunto ei vaan riitä tällaisiin tapahtumiin. Ja Tahiti totesi, ettei tämä ajo vielä jotenkin raastanut riittävästi. Arvoitukseksi jäi, että oliko alkuvauhti kuitenkin liian hidas. Kovemmalla alkuvauhdilla Tahitikin olisi saanut lisää raastavuutta. Nämä olivat kuitenkin tunnelmia heti maalissa. Jälkikäteen tätä pyöräreissua on varmasti hieno muistella.
Pyörään oli teipattu jonkinlainen alustava aikataulu 21 tunnin aikaan, vaikka tavoitteena olikin ajaa alle 18 tuntiin:
Kun lähtömerkki annettiin, kuului tuttuja naksahduksia ja rasahduksia, kun kaksisataa miestä ja muutama nainen laittoi klosseja kiinni ja etsi sopivaa vaihdetta. Nopeasti päästiin parijonoon, jossa vauhtia oli tasaisella 32-36 km/h. Matka sujui keskittyen kolareiden välttämiseen, eikä minulla ei ollut aavistustakaan, missä Tahtiti oli. Sir Michael polki edessäni. Ryhmäajo ei ollut matkan pituuteen nähden kovin leppoista, sillä pari lukkojarrutusta jouduin tekemään heti ensimmäisillä kilometreillä. Kun porukka harveni, jättäydyimme Söörin kanssa odottelemaan Tahitia ja mies löytyi yhtenäisen jonon hänniltä. Ajoimme upeaa museotietä joen vieressä. Pysyimme vielä jonkun aikaa peesissä, mutta alle tunnin ajelun jälkeen jättäydyimme Tahitin pyynnöstä omillemme, sillä vauhti tuntui pelottavalta kokonaismatkaa ajatellen.
Ensimmäinen nousu alkaa melkein heti lähdön jälkeen loivana, mutta varsinaisesti kipuamaan päästään vasta 45 kilometrin ajon jälkeen, eikä silloinkaan ylöspäin meno tunnu raskaalta tuoreilla jaloilla. Ensimmäinen nousu meni, kuten viime kerralakin, aika kevyesti. Fillefjelletin päällä maisemat avautuivat ensimmäistä kertaa kunnolla. Lumihuippuja näkyvissä! Kohta niille ajetaan! Nappasin muutaman kuvan ja ajoin sillä aikaa karanneet pojat kiinni peilityynen järven vieressä. Upeaa, ettei tällä kertaa satanut!
Tahiti ensimmäisen nousun päällä:
Ensimmäisen nousun jälkeiset laskut ovat pimeimpiä laskuja, sillä ne osuvat juuri vuorokauden pimeimpään aikaan. Viime kerralla vedettiin Clasun pienillä tuplaledilampuilla, mutta tällä kertaa oli varauduttu. Söörillä ja Tahitilla oli Kiinan ihmeet 1300 lumenin valoteholla, käytännössä auton valoa vastaava lyysi. Minulla oli vähempi tehoinen Led Lenserin fikkari lainattuna lankomieheltä. Joka tapauksessa valoa riitti. Laskeminen ei ollut ollenkaan niin pelottavaa. Jostain syystä Tahiti alkoi kuitenkin jäämään laskuissa. Ajattelin, ettei kaveri ole vielä tottunut tällaisiin mäkiin. Vauhti vaihteli 50 ja 60 km/h välillä. Kovin jyrkkää mäkeä ei ollut. Tasaisella Tahiti otti nopeasti kiinni ja kertoi, että aurinkolasit olivat jääneet päähän ja tummalla asfaltilla ei ollut nähnyt mitään.
Alamäessä ruotsalainen mies ajoi meidät kiinni ja letkan hännille roikkumaan myös tasaisella. Aloitimme vuorovedot. Ensimmäinen taukopaikka tuli aika nopeasti alamäen jälkeen. Olihan tuota jo odotettukin. Ensimmäiselle pisteelle Vagniin ei järjestäjältä ole varustekuljetusta, joten kassia ei tarvinut etsiä. Itse parkkeerasin leipien kohdalle ja söin ilmakuivatulla kinkulla päällystettyä paahtoleipää mahdollisimman kiivaasti. Polttareissanikin jouduin yhdistämään pyöräilyn ja mättämisen, ja harjoittelu oli tuottanut tulosta. Kaksi leipää ja pullot täyteen, sitten matkaan.
Vagnista lähtiessä Tahiti kuvasi reittiä: "Nyt on reitin helpoin osuus." Edessä oli 60 kilometriä tasamaata ennen Beitostölenin nousua. Taktiikkana oli ajaa kevyesti. Huoltopaikalta lähtiessä ruotsalaismies iski beesiin. Aloimme taas pyörittää vuorovetoja. Pikkuhiljaa Söör alkoi himmailemaan omissa vetovuoroissaan ja totesi, että pitää alkaa ottaa kevyemmin, jotta jaksaa vielä seuraavat 15 tuntia. Ruotsalainen rupesi melkein irtoamaan omilla vetovuoroillaan, mutta jäi kuitenkin odottamaan porukkaa. Tasaisella pidimme ehkä 26-28 km/h vauhtia. Mielessäni ajattelin, että Sir Michaelin tilanne ei ole kovin hyvä, sillä matkaa on vielä reilusti yli 300 kilometriä. Tahiti vaikutti kohtuullisen hyvävoimaiselta, vaikka valittikin jotain, mutta siitä ei kannata vetää johtopäätöksiä.
Saavuimme Fagernessiin keskellä pimeintä yötä. Sir Michael totesi, että koittaa roikkua vielä Beitostölenin huipulle beesissä ja sitten jää jurnuttamaan omaaa vauhtiaan. Fagernessin huoltopusseista käytiin nappaamassa geelejä ja patukoita taskujen täytteeksi. Paikalle saapui myös suuri porukka samaa seuraa olevia norjalaisia pyöräilijöitä, joilla oli kolme omaa huoltoautoa. Sitten joku vihelsi pilliin ja norjalaiset rupesivat kerääntymään lähtöä varten. Päätimme pysyä erillisenä etenemisyksikkönä ja lähteä vasta porukan perään. Pepsi ja leipä maistui hyvältä patukoiden ja geelien jälkeen, taas.
Tahitille Pepsiä tauolla:
Fagernessista alkoi aamun sarastaessa Beitostölenin odotus. Beitostölenin huoltopaikalle nousu on vielä suht helppoa. Siitä alkavaa vaikeampaa osuutta muistelin kauhulla. Mielessäni oli myös edellisen kerran raekuurot ja nollan tuntumassa pysytellyt lämpötila. Matkan teko oli kevyttä, Söörillä oli vaikeaa. Omat jalat tuntuivat hyviltä, mutta tiedostin tulevan matkan pituuden. Paljon oli vielä jäljellä ja yksin matkan taittaminen olisi aika tylsää. Vagnin jälkeen alkanut tihuttaminen oli vaihdellut olemattomasta rankkaan. Beitostölenin huipulla odottaisi pitkät trikoot, kunnon hanskat ja ylimääräinen takki, sillä jyrkän nousun jälkeen alkaisi lasku kylmässä tunturissa. Nousun alkuosuus ennen huoltopistettä alkoi loivana. Söörin jalat olivat vähän huonossa hapessa ja ajoimme rauhallisesti pitäen ryhmän kasassa. Tieosuus oli tuttua myös automatkalta, huoltojoukkomme olivat majoittuneena Beitostölenissä Knuts Hyttegrendissä mukavassa asunnossa. Ikävästi majoitus ohitettiin kello 4.20, joten huoltojoukot eivät olleet tien varressa.
Beitostölenin huoltopaikalla puettiin pitkät trikoot, mutta kaikki eivät pukeneetkaan! Edellisellä kerralla shortseissa paleltunut Sir Michaelin kassista ei löytynyt pitkiä trikoita eikä oikein sopivaa määrää geelejäkään. Ne olivat menneet väärään huoltopussiin. Mulla oli kuitenkin ylimäääräinen pitkähihainen pyöräilypaita ja hiihtohanskat, jotka Söör suostui ottamaan aika lyhyellä tuputtamisella. Ylimääräisiä housuja ei kellään kuitenkaan ollut ja pienen kiroilutuokion jälkeen siirryimme tien päälle ja Söör siis ilman pitkiä trikoita.
Beitostölenin nousu, joka nousee Valdresflyan päälle 1389 metrin korkeudelle meren pinnasta, tarjoaa upeita avotunturimaisemia ja vieressä kohoavia jyrkkiä 2000 metrin korkuisia huippuja. Tihkusade jatkui. Itselläni oli päällä lyhythihainen pyöräilypaita, Campan ohut takki ja varsinainen sadetakki. Pyöräilyshortsin lisäksi oli polvilämppärit ja Niken juoksuun tarkoitetut talvitrikoot. Lyhyiden ajohanskojen päälle olin vetänyt pitkäsormiset maastopyöräilyhanskat. Kenkien päälle kiskaisin Goren windstopper kuoret.
Tällä kertaa nousussa ei tuullut juurikaan ja maisemat olivat jälleen upeita. Välillä nousu on niin jyrkkä, että pienimpiäkin välityksiä tulee käytettyä. Beitossa jyrkät osuudet ovat kuitenkin niin lyhyitä, ettei varsinaisesti tule mietittyä nousutaktiikkaa tai käytettyä erilaisia tekniikoita järjestelmällisesti. Pidemmissä jyrkissä on tullut tavaksi välillä lepuuttaa jalkoja ajamalla vuorotellen penkiltä ja putkelta (seisaallaan).
Raadot kiskomassa Beitostölenin nousun loivempaa osuutta:
Huippu ohitettiin reippain mielin ja sitten lähdettiin kylmiin alamäkiin. Pelotti hieman Söörin reisien kohtalo, jäätyyköhän jalat taas yhtä pahasti kuin viimeksi? Tyynessä kelissä aaltoilevan asfaltin laskettelu ei tuntunut kovin pahalta reippaassakaan vauhdissa. Ennen Lemonsjöenin huoltopaikkaa on tasainen osuus, joka tuntuu aina pitkältä. Kun on mentaalipuolella ajamassa ylä- ja alamäkiä, voi tunnin tasamaaetappi tuntua tosi tylsältä. Söör veti välillä yllättäviä ohituksia, mutta muuten mies vaikutti edelleen aika voimattomalta.
Lemonsjöenissä yritimme pitää aika pienen tauon, sillä seuraavassa huollossa Lomissa olisi lämmintä ruokaa. Siellä kannattaa pitää kunnon tauko. Riisuimme pitkät trikoot ja ylimääräiset lämmikkeet. Kenkien päälle jätin lämmikkeet, vaatteiksi jätin liivit ja hihat, taskuun jäi vielä Campan tuulitakki. Polvilämppäreiden annoin olla paikallaan. tankkasin taskuihin geelejä ja patukoita.
Ylimääräiset lämmikkeet pois Lemonsjöenissä:
Lemonsjöenin jälkeen tulee aika pian vauhdikkaita alamäkiä. Tällä kertaa heikko asfaltti jätti huiput 72km/h kohdille. Ambulanssi odottamassa tien sivussa antoi viitteitä kaatumisen mahdollisista seurauksista. Tahiti jäi alamäessä jonnekin, uskoimme, ettei haaveria ollut sattunut, ja jatkoimme matkaa. Pian Tahiti tulikin takaa ja kertoi, että etuvanteessa on todellakin jotain vikaa. Pitäisi etsiä huoltoauto. Loivaa ylämäkeä edettäessä jatkoin letkamme vetämistä, kuten olin jo jonkin aikaa tehnyt. Nyt Söör ja Tahiti jaksoivat perässä mielestäni yllättävän hyvin, paremmin kuin aiemmin. Jo Lemonsjöenillä todettiin, että Lomissa lienee hyvä hajottaa porukka.
Lomin huoltopiste tarjosi tänä vuonna pastaa, jossa oli pikkunakkeja. Ihan maistuva elämys, mutta ruokahalua ei ollut. Sir Michaelkaan ei saanut ruokaa juurikaan alas. Tahitille ruoka maistui. Mies oli käynyt kysymässä pyörähuoltoa, mutta sitä tarjottiin vain huoltoautosta. Kun ruoka ei maistunut, päätin lähteä eteenpäin.
Viimeisen yhteisen aterian kuvasatoa:
Jätin pojat syömään. Heti tielle päästyäni aloitin tiukan iskun. Päätin laskea ohitukset ennen Sognefjelletin huippua.
Onnekseni tielle oli lähtenyt juuri ennen minua se sama pillinvihellysporukka, joka näkyi jo ensimmäisen kerran Fagernessin huollossa 150 kilometriä aikaisemmin. Laskin porukasta 23 ohitusta. Alkumatka Lomista Sognefjellettiä kohti on loivaa nousua, jossa hermo on koetuksella. Horisonttiin katsomalla tie näyttää tasaiseltä, mutta pyörä ei kulje mihinkään. Jälkikäteen autolla ajettuna huomattiin mäen todellinen jyrkkyys, se on ihan kunnon mäkeä. Ensimmäinen jyrkkä osuus ajetaan vielä puurajan alapuolella. Ohitin kaksi taluttavaa ruotsalaista, joista toinen katsoi vauhtiani ihmeissään ja huusi "Saattan!". Mäki loiveni hieman ja siirryttiin toiselle puolelle jokea. Puutkin jäivät taakse. Maisemat avautuivat upeina.
Sognefjelletin nousua:
Ohituksia tuli tasaisesti. Hiki valui jatkuvasti silmiin. Olisi pitänyt laittaa lippis tai buffi kypärän alle tähän nousuun. Pyyhin ajohanskoilla otsaa jatkuvasti. Kolmen päivän päästä siihen ilmeistyisi järkyttävä finniviljelmä. Puuskutin kovaa. Jos olisin mitannut sykkeitä, olisi lukema ollut ehkä 160 ja 170 välissä. Katsoin kelloa. Vaikka en ajanutkaan aika a vastaan, alkoi näyttää siltä, että alkuperäinen toissijainen tavoite, 18 tunnin alitus voisi olla mahdollinen. Ensisijaista oli päästä maaliin.
Sognefjelletin nousu jyrkkenee loppua kohti jatkuvasti. Pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, etten jaksa pitää aivan samaa vauhtia koko mäkeä. Ähhh. Sitten tuli jo viimeinen serpenttiini osuus, jonka pyöritin pienellä välityksellä nopeilla kampikierroksilla. Ja nopeasti olinkin huipulla. Tälle pätkälle, jonka pituus oli 50 kilometriä Lomista, olimme varman päälle arvioineet ajoajaksi neljä tuntia. Olinkin kivunnut mäen kahdessa tunnissa ja kolmessa vartissa. Ohituksia nousun aikana tuli 52. Sognefjelletin taukopaikan maisemat ovat huikeat. Lunta oli tänä vuonna paljon. Söin yhden tuplavohvelin vadelmahillolla ja kermavaahdolla. Nyt maistui. Vatsa huusi lisää vohveleita, mutta ajoa oli jäljellä enää vain 80 kilometriä, enkä voinut jäädä tankkaamaan, jos halusin antaa edes pienet mahdollisuudet itselleni 18 tunnin alitukseen.
Sognefjelletin taukopaikka:
Huipun upeat maisemat eivät täysin avaudu kännykkäkameralla:
Sognefjelletin jälkeisistä laskuosuuksista ensimmäinen on mielestäni todella nautittava. Hyvää asfalttia. Välillä suoria osuuksia, välillä serpentiiniä.
Ennen serpentiiniä tien vieressä oli neljä metriä lunta. Jos et usko, vertaa kuvassa olevaan pyöräilijään...
Serpentiini osuudella kuittasin kaksi kuskia, jotka eivät taittaneet mutkiin aivan yhtä tiukasti. Vähän ajan päästä saavutin myös asuntoauton, joka antoi kiltisti tilaa. Pyörä kiihtyi mukavasti aina jokaisen mutkan jälkeen. Avoimmassa serpenttiinipätkässä voi nähdä usean sadan korkeusmetrin eron alhaalla kulkevalle tielle, jonne matka vei. Heikkohermoisen kannattaa pitää katse tiessä. Puuraja alkoi lähestyä. Puiden seassa kulkeva serpenttiinitie on pinnoitteeltaan huomattavasti huonompaa. Saavutin Audin. Tulin mutkaan rinnalle, mutta näin, ettei täti kääntänyt päätään, enkä lähtenyt yrittämään ohitusta. Ja aivan oikein, täti painoi kaasun pohjaan jättäen vain paksun savun. Seuraavaa mutkaa ennen saavutin taas tädin, joka suoran heti alkaessa kiihdytti täyskaasulla vanhaa diesel-A6:taan. Kamala käry. Näin jatkui 10-15 mutkaa. Sitten täti antautui ja päästi minut ohi. Ihanaa. Jarrutukset voi jättää huomattavasti myöhemmälle kuin autolla ja mutkaan voi leikata paljon vauhdikkaammin. Kiihdytys on sitten reisistä kiinni, mutta huippuvauhti 60 km/h on suunnilleen sama kuin autolla tuollaisella pätkällä. Audi ei kuulunut enää takana kolmen mutkan jälkeen.
Lasku loppuu peltomaisemaan. Lopun tasainen on tuskaista poljettavaa. Kun mäkimieheksi ryhtynyt, ei tasamaa tahdo maistua enää millään. Edessä olisi vielä yksi Ylläksen kokoinen mäki, mutta se menisi vaikka yhdellä jalalla, kuten viime kerralla polven tulehduttua. Viimeinen taukopaikka tuli oikealle. Kävin kysymässä huoltokasseja, mutta ne olivat hukassa. Täytyi pitää tuulitakki mukana, vaikka halusinkin jättää sen pois matkasta. Pidin tasaisella noin 30 kilometrin keskituntinopeutta. Laskin, että jos jaksan sitä tunnin, niin toisella tunnilla voin hyytyä aika pahastikin, ja silti päästä tavoitteeseen. Matka taittui. Enää energiatuotteista maistui vain geelit, ja nekin huonosti. Sogne-vuono aukesi vasemmalle. Kohta olisi viimeinen nousu.
Odottelun jälkeen nousu viimeinkin alkoi. En oikein muistanut kuinka korkealle mentäisiin. Aloitin viimeisen iskun. Väänsin isolla välityksellä voimalla. Hiki alkoi taas virrata. Pikkuhiljaa Suunto keräsi lisää metrejä näyttöön: 100m merenpinnasta - 150m - 200m. Alkoi tuntua voimattomalta. 250m - 300m. Nyt aloin jo tosissani miettiä mäen korkeutta. 350m ja noustavaa ei enää näkynyt. Se oli siinä. Energiat lopussa. Reilut 10 kilometriä laskuvoittoista pätkää poljettavana. Suunto paljasti, että aikaa oli varmasti riittävästi.
Laskuissa poljin kevyesti. En enää yrittänyt tankata itseäni uudestaan iskuun, vaan tyydyin kevyeen juomiseen. Tuulettaa jaksaa ilman energiaa. Viimeinen ohittamani pyöräilijä ohitti minut takaisin. Ainoa tämän suuntainen kuittaus viimeisellä 150 kilometrillä. Ei haittaa. Ehdin.
Tulin maaliin ajassa 17 tuntia 49 minuuttia. Urheiluaurinkolasini, vanhat Jan Ullrichin suosikkimallit Rudy Projectilta, piilottivat muutamat tunnekuohuni, joita koin maalissa. Nojasin pyörääni. Annoin pusun Cannondalelle. Luottopyörä. Hymyilin vaimolle ja tyttärelle. Tätä varten kannatti tulla.
Maalissa!
Tahiti oli karannut Sir Michaelilta viimeisessä nousussa ja saapui maaliin ajassa 18.35. Etuvanteessa oli löysiä pinnoja ja alamäkeä oli kuulemma hirvittävää lasketella ohjauksen vispatessa ranteita. Söör oli yllättävän hyvävoimainen alkuongelmista huolimatta saapuessaan maaliin ajassa 19.05. Mieheltähän loppuivat voimat jo 320 kilometriä ennen maalia, vanhoilla pohjilla tultiin. Äijät eivät olleet yhtä liikkuttuneita. Söör totesi, että tämä oli viimeinen kerta, kunto ei vaan riitä tällaisiin tapahtumiin. Ja Tahiti totesi, ettei tämä ajo vielä jotenkin raastanut riittävästi. Arvoitukseksi jäi, että oliko alkuvauhti kuitenkin liian hidas. Kovemmalla alkuvauhdilla Tahitikin olisi saanut lisää raastavuutta. Nämä olivat kuitenkin tunnelmia heti maalissa. Jälkikäteen tätä pyöräreissua on varmasti hieno muistella.
tiistai 19. kesäkuuta 2012
Jukola 2012 : Rento ankkuriosuus
Ankkuriosuuden karttani reittipiirroksella:
Juoksin Helsingin suunnistajien joukkueessa numero 20. Joukkueessa oli paljon nuoria jätkiä ja itselleni oli täysi arvoitus, millä sijalla tulisin metsään lähtemään. Erityisen hyvin sujuivat osuudet kolme ja neljä, ja pääsin yllättävän hyvällä sijalla 170 metsään. Oma valmistautuminen oli sujunut lepäillen, verrytellen ja futista pelaillen. Jonkunlaisen luoton annoin kuitenkin vanhoille pohjille ja tavoitteenani oli olla Helsingin suunnistajien toiseksi nopein ankkuri.
Sitten suoritukseen rasti rastilta:
K-1-2-3 Aloitin suht kevyellä vauhdilla ja virheettömästi. Joku iski beesinkin.
4 Tulin liian etelään, en huomannut kartasta jyrkännettä, korjasin väärin. Virhettä 45s.
5-7-6-7 Hitaat juoksijat ärsyttivät, juoksin vain ohi, ja suoraan seuraavalle rastille. Lyhyemmillä osuuksilla oli näköjään erilainen hajonta. Virhettä 1 min.
7-14 Juoksin perusvarmasti. Välillä näin muita, mutta yhdessä en kenenkään kanssa juossut. Ei virheitä.
14-18. Sain perääni ruotsalaisen juoksijan rastilta 14. Ennen rastia 16 sain toisenkin kyytiin. Vedin hyvin, kunnes rastilla 18 tein 20 sekunnin virheen ja tipuin jo viiden äijän letkan hännille.
19 Teimme letkana huonoa ylivauhtista sinkoilua. Olin siinä kolmen ryhmässä, jotka kuitenkin menivät rastille suoraan.
19-21 Tein omaa duunia yksin.
22-23 Rastille 22 lähdin fiksusti ja ohitin viimeisenkin letkassa olleen ruotsalaisen ja hän jäi jälkeen. Sitten suunnistin rastiympyrässä huolettomasti ja menin aivan rastin vierestä ohi. Aika ison kierroksen jälkeen takaisin rastille. Virhettä 2 min. Ikäväkseni huomasin, ettei virhe juurikaan harmittanut. Olinko riittävän latautunut?!? Seuraavalle tein saman, juoksin sinne päin, koska luulin rastia helpoksi, se olikin niin tiheässä, etten nähnyt rastia.Virhettä 2min 30s.Päätin ryhdistäytyä.
23-24 Pitkän välin juoksin ihan hyvällä reitinvalinnalla, mutta lähdin keskivaiheilla polulta liian aikaisin.
24-28 Helpot välit juoksin yksin.
29-33 Lopussa sivulta tuli vielä porukkaa ja jouduin loppukamppailuun. Meitä oli neljä. Rastille 31 Hämeenlinnan kaveri otti oman valinnan, mutta tuli samaan aikaan rastille. Juostaessa rastille 32 tippui Suunta-seppojen ankkuri juoksemalla. Viiemeiselle rastille tein itse pienen koukun ja leimasin kolmantena. Loppusuoravetoon ei ollut irtiottokykyä. Laskuri näytti sijaa 149. Tiesin nostaneeni sijaa ihan hyvin.
Osuusaikani oli 1.52.08. Virhettä tuli yhteensä noin seitsemän minuuttia. Etukäteen miettimäni henkilökohtainen ihanneaikani 1.45 oli oikein laskettu. Viisi minuuttia olisi ehdottomasti pitänyt saada pois tai ainakin toinen suurista virheistä.
Helsingin suunnistajien ykkösjoukkueen ankkuri juoksi 1.49, kakkosjengin vahvistus 1.55 ja kolmosjengin ankkuri 2.04. Onnistuin tavoitteessani, mutta harmittavasti ykkönen oli tällaisella rutiinijuoksulla lähellä. Ykkösjoukkueen ankkuri oli kuulemma hyytynyt todella pahasti. Väliajoista kuitenkin selvisi, että tunnin kohdalla olimme tasoissa ja virheeni tiputtivat minut viiden minuutin päähän. Varsinaista hyytymistä oli sitten kaksi minuuttia ja eroksemme jäi kolme.
Raadoista aloitusosuudella juoksivat Sir Michael ja Tahiti. Sir Michael avasi joukkueen Helsingin suunnistajat 8, jossa juoksi myös pitkällä yöllä Brotelai-Mikko. Joukkue vilisi muutenkin tuttuja jätkiä ja veljiä. Heille loppusija 349.
Ensi viikolla juhannuksen vieton ohessa alkaa pyöräkuuri, jotta Norjassa ei tule totaalisippi reisiin.
Juoksin Helsingin suunnistajien joukkueessa numero 20. Joukkueessa oli paljon nuoria jätkiä ja itselleni oli täysi arvoitus, millä sijalla tulisin metsään lähtemään. Erityisen hyvin sujuivat osuudet kolme ja neljä, ja pääsin yllättävän hyvällä sijalla 170 metsään. Oma valmistautuminen oli sujunut lepäillen, verrytellen ja futista pelaillen. Jonkunlaisen luoton annoin kuitenkin vanhoille pohjille ja tavoitteenani oli olla Helsingin suunnistajien toiseksi nopein ankkuri.
Sitten suoritukseen rasti rastilta:
K-1-2-3 Aloitin suht kevyellä vauhdilla ja virheettömästi. Joku iski beesinkin.
4 Tulin liian etelään, en huomannut kartasta jyrkännettä, korjasin väärin. Virhettä 45s.
5-7-6-7 Hitaat juoksijat ärsyttivät, juoksin vain ohi, ja suoraan seuraavalle rastille. Lyhyemmillä osuuksilla oli näköjään erilainen hajonta. Virhettä 1 min.
7-14 Juoksin perusvarmasti. Välillä näin muita, mutta yhdessä en kenenkään kanssa juossut. Ei virheitä.
14-18. Sain perääni ruotsalaisen juoksijan rastilta 14. Ennen rastia 16 sain toisenkin kyytiin. Vedin hyvin, kunnes rastilla 18 tein 20 sekunnin virheen ja tipuin jo viiden äijän letkan hännille.
19 Teimme letkana huonoa ylivauhtista sinkoilua. Olin siinä kolmen ryhmässä, jotka kuitenkin menivät rastille suoraan.
19-21 Tein omaa duunia yksin.
22-23 Rastille 22 lähdin fiksusti ja ohitin viimeisenkin letkassa olleen ruotsalaisen ja hän jäi jälkeen. Sitten suunnistin rastiympyrässä huolettomasti ja menin aivan rastin vierestä ohi. Aika ison kierroksen jälkeen takaisin rastille. Virhettä 2 min. Ikäväkseni huomasin, ettei virhe juurikaan harmittanut. Olinko riittävän latautunut?!? Seuraavalle tein saman, juoksin sinne päin, koska luulin rastia helpoksi, se olikin niin tiheässä, etten nähnyt rastia.Virhettä 2min 30s.Päätin ryhdistäytyä.
23-24 Pitkän välin juoksin ihan hyvällä reitinvalinnalla, mutta lähdin keskivaiheilla polulta liian aikaisin.
24-28 Helpot välit juoksin yksin.
29-33 Lopussa sivulta tuli vielä porukkaa ja jouduin loppukamppailuun. Meitä oli neljä. Rastille 31 Hämeenlinnan kaveri otti oman valinnan, mutta tuli samaan aikaan rastille. Juostaessa rastille 32 tippui Suunta-seppojen ankkuri juoksemalla. Viiemeiselle rastille tein itse pienen koukun ja leimasin kolmantena. Loppusuoravetoon ei ollut irtiottokykyä. Laskuri näytti sijaa 149. Tiesin nostaneeni sijaa ihan hyvin.
Osuusaikani oli 1.52.08. Virhettä tuli yhteensä noin seitsemän minuuttia. Etukäteen miettimäni henkilökohtainen ihanneaikani 1.45 oli oikein laskettu. Viisi minuuttia olisi ehdottomasti pitänyt saada pois tai ainakin toinen suurista virheistä.
Helsingin suunnistajien ykkösjoukkueen ankkuri juoksi 1.49, kakkosjengin vahvistus 1.55 ja kolmosjengin ankkuri 2.04. Onnistuin tavoitteessani, mutta harmittavasti ykkönen oli tällaisella rutiinijuoksulla lähellä. Ykkösjoukkueen ankkuri oli kuulemma hyytynyt todella pahasti. Väliajoista kuitenkin selvisi, että tunnin kohdalla olimme tasoissa ja virheeni tiputtivat minut viiden minuutin päähän. Varsinaista hyytymistä oli sitten kaksi minuuttia ja eroksemme jäi kolme.
Raadoista aloitusosuudella juoksivat Sir Michael ja Tahiti. Sir Michael avasi joukkueen Helsingin suunnistajat 8, jossa juoksi myös pitkällä yöllä Brotelai-Mikko. Joukkue vilisi muutenkin tuttuja jätkiä ja veljiä. Heille loppusija 349.
Ensi viikolla juhannuksen vieton ohessa alkaa pyöräkuuri, jotta Norjassa ei tule totaalisippi reisiin.
maanantai 11. kesäkuuta 2012
Pirkan pyöräily 2012: Pyöräongelmat ja vesisade eivät masentaneet iloista joukkoa
Pirkan pyöräily 2012 ajettiin sunnuntai aamuna 10.6. Tampereella. Raatojengistä matkaan lähti minä, Sir Michael ja Kiritykki-Jussi. Oltiin siis liikkeellä melkein samalla remmillä kuin viime vuonna, mutta Brotelai-Mikko jäi kotioloihin bilettämään kaverinsa ikääntymistä.
Jälleen porukka saatiin kokoon jo ennen ajoa Himokselle, jossa pyöriä pestiin ja Sir Michaelin pyörän ensiasennusrenkaat Contin GP4000:set vaihdetiin Schwalben Ultremo ZX:iin. Hymy nousi Sir Michaelilla melkein korviin, kun hän kuuli, että Schwalbet ovat vielä hitusen kevyemmät. Lauantai-iltapäivällä ajettiin vielä vajaa parikymmentä kilometriä, ja todettiin, että kaikki toimii pyörissä, kuten pitikin.
Sunnuntaiaamu alkoi aikaisin, sillä klassikon (134km) ensimmäinen ja nopein aikatavoiteryhmä lähtee kello 8.00. Heräsimme kuudelta ja söimme aamupalan ajomatkalla. Olimme perillä juuri ennen puoli kahdeksaa ja aikaa viimeisiin vaatteiden vaihtoihin oli sopivasti. Automatkalla mittari pyöri 10-11 asteen välillä ja vettäkin tuli välillä reilusti, joten vaatetta päätettiin pistää alkumatkalle reilusti.
Oma ryhmämme starttasi kuudentena. Lähtönumeromme olivat välillä 2125-2150 ja 25 ajajaa lähti kerralla matkaan. Kukaan ei näyttänyt olevan erityisen kiinnostunut vauhdinpidosta, joten menin kärkeen. Taktiikkana oli jälleen, että me Sir Michaelin kanssa vedämme Kiritykin mahdollisimman hyvään lopputulokseen ja Kiritykki roikkuu minkä jaksaa ja spurttaa tiukasti lopussa. Pidin mahdollisimman tasaista tehoa polkemisessa, ja alkuvauhti sujui noin 31 keskinopeudella, mikä sopi tavoitteeseen, joka oli yli 30km/h. Viiden kilometrin ajon jälkeen olimme keränneet jo ainakin kaksi porukkaa mukaan ja letkamme oli ehkä 30-50 ajajan kokoinen. Nauratti hieman, ilmeisen sopiva tahti. Sitten parin kilometrin jälkeen meidät ohitti letka, joka kulki selvästi kovempaa. Liityimme mukaan. Keskivauhti siirtyi pyörimään 35:n paikkeille. Totesin Kiritykille, ettemme voi ajaa näin kovaa pitkään, mutta voisimme katsoa, jos letkasta jäisi sopiva porukka meille. Roikumme hieman yli kymmenen kilometriä, jonka jälkeen koko matkan keskivauhtimme oli jo noussut yli 32:een, sitten minulta hajosi rengas. Raadot eivät jätä toista, joten äijät jäivät katsomaan. Käskin kuitenkin poikien lähteä rauhallisesti eteenpäin, ajan sitten kohta kiinni.
Sain vaihtaa rengasta mukavasti järvimaisemassa pikkuisessa tihkusateessa. Muutama porukka ajoi ohi. Renkaasta löytyi ruskea lasinpalanen, joka ylti läpi koko kulutuspinnan ja oli puhkaissut koko renkaan. En pistä renkaan syyksi.
Sain porukan kiinni tiukan 15 kilometrin ajon jälkeen, viimeisille kilometreille sain mukavasti vetoapua pommiin nukkuneelta Kaupin kanuunoiden jäseneltä. Kun saavutin pojat, oli ajonaikainen keskinopeuteni jo yli 33km/h. Näytti siltä, että homma menee aivan kilpailemiseksi. Sitten pyöräilyn luonne muuttui. Kiritykki-Jussi sanoi, ettei takavaihtaja enää pelitä. Pysähdyimme. Löysimme rispaantuneen kohdan ennen vaihtajaa. Kiersimme vaijeria siistimmäksi, mutta vaihtaja ei silti lähtenyt liikkumaan. NAPS. Vaijeri pamahti löysäksi. Vaijerin todelliset ongelmat olivatkin kahvan päässä, jossa kuorenalta paljastui todella rispaantunut vaijeri ja katkeamiskohta. Hetken aikaa mietimme, mitä tehtäisiin. Seuraavalle huoltopaikalle oli 20 kilometriä. Päätimme ajaa sinne. Kysyin Kiritykiltä, että minkälaisen vaihteen hän haluaisi matkalle ja ruuvasin takavaihtajan rajoitinruuvista keskimmäisen rattaan.
Huoltopaikalla ei kuitenkaan ollut pyörähuoltoa, eikä huoltoauton tulosta ollut tietoa. Päätimme jatkaa matkaa. Kiritykki sanoi, että kyllä hän voi näinkin ajaa. Katsotaan tilannetta seuraavassa huollossa 75 km kohdalla, todettiin. Saimme seuraavalla välillä taas aika ison porukan pikkuhiljaa kasaan ja päädyimme vetomiehiksi. Tie oli koko ajan ollut märkä ja naamat olivat ravassa. Tässä Sir Michaelin tyylinäyte vetovuorosta:
Seuraavalla huoltopaikalla Murolessa sanottiin, että huoltoauto tulee noin puolentoista tunnin päästä paikalle, sitä ennen ei ole pyörähuoltoa. Kiritykki totesi, että jaksaa kyllä kahdella vaihteella, jos välitystä ruuvataan pykälä kevyemmäksi. Näin tehtiin ja matkaa jatkettiin. Seuraavalle huoltopaikalle oli tulossa kannustusjoukko mukanaan pikku-E, joten fiilikset olivat vähän korkeammalla. Se oli hyvä sillä 75 ja 97 kilometrin välissä on reitin mäkisin osuus. Välillä Kiritykki oli hieman hankaluuksissa ilman välityksiä jyrkimmissä mäissä, mutta koko iloinen joukko oli kasassa Terälahden huoltopaikalla.
Myös kannustusjoukot olivat iloisia, että hälyttävistä uutisista huolimatta porukka oli virkeä ja halukas jatkamaan loppuun asti. Pohdimme pyörän vaihtoakin, sillä Kiritykin matka oli varmasti raskain, mutta hän sanoi jaksavansa samalla tahdilla loppuun asti. Se tahtihan kelpasi meille muille erinomaisesti. Iloiset kannattajat:
Minä ja Sir Michael jätimme päälimmäiset takit huoltojoukoille, sillä ilma alkoi lämmetä ja aurinko paistaa. Loppumatka sujui mukavasti. Vedimme tasaista vauhtia ja keräsimme letkaa Kiritykin perään. Maaliin saavuimme noin viisi tuntia lähdön jälkeen. Tavoiteaikaan oli tullut lisää puoli tuntia, mutta olihan tuota kommellustakin. Ajoaikaa kului minulla 4 tuntia 25 minuuttia. Keskinopeus oli 134 kilometrin matkalla ajon osalta 30,3 km/h.
Yhdessä maaliin:
Jälleen porukka saatiin kokoon jo ennen ajoa Himokselle, jossa pyöriä pestiin ja Sir Michaelin pyörän ensiasennusrenkaat Contin GP4000:set vaihdetiin Schwalben Ultremo ZX:iin. Hymy nousi Sir Michaelilla melkein korviin, kun hän kuuli, että Schwalbet ovat vielä hitusen kevyemmät. Lauantai-iltapäivällä ajettiin vielä vajaa parikymmentä kilometriä, ja todettiin, että kaikki toimii pyörissä, kuten pitikin.
Sunnuntaiaamu alkoi aikaisin, sillä klassikon (134km) ensimmäinen ja nopein aikatavoiteryhmä lähtee kello 8.00. Heräsimme kuudelta ja söimme aamupalan ajomatkalla. Olimme perillä juuri ennen puoli kahdeksaa ja aikaa viimeisiin vaatteiden vaihtoihin oli sopivasti. Automatkalla mittari pyöri 10-11 asteen välillä ja vettäkin tuli välillä reilusti, joten vaatetta päätettiin pistää alkumatkalle reilusti.
Oma ryhmämme starttasi kuudentena. Lähtönumeromme olivat välillä 2125-2150 ja 25 ajajaa lähti kerralla matkaan. Kukaan ei näyttänyt olevan erityisen kiinnostunut vauhdinpidosta, joten menin kärkeen. Taktiikkana oli jälleen, että me Sir Michaelin kanssa vedämme Kiritykin mahdollisimman hyvään lopputulokseen ja Kiritykki roikkuu minkä jaksaa ja spurttaa tiukasti lopussa. Pidin mahdollisimman tasaista tehoa polkemisessa, ja alkuvauhti sujui noin 31 keskinopeudella, mikä sopi tavoitteeseen, joka oli yli 30km/h. Viiden kilometrin ajon jälkeen olimme keränneet jo ainakin kaksi porukkaa mukaan ja letkamme oli ehkä 30-50 ajajan kokoinen. Nauratti hieman, ilmeisen sopiva tahti. Sitten parin kilometrin jälkeen meidät ohitti letka, joka kulki selvästi kovempaa. Liityimme mukaan. Keskivauhti siirtyi pyörimään 35:n paikkeille. Totesin Kiritykille, ettemme voi ajaa näin kovaa pitkään, mutta voisimme katsoa, jos letkasta jäisi sopiva porukka meille. Roikumme hieman yli kymmenen kilometriä, jonka jälkeen koko matkan keskivauhtimme oli jo noussut yli 32:een, sitten minulta hajosi rengas. Raadot eivät jätä toista, joten äijät jäivät katsomaan. Käskin kuitenkin poikien lähteä rauhallisesti eteenpäin, ajan sitten kohta kiinni.
Sain vaihtaa rengasta mukavasti järvimaisemassa pikkuisessa tihkusateessa. Muutama porukka ajoi ohi. Renkaasta löytyi ruskea lasinpalanen, joka ylti läpi koko kulutuspinnan ja oli puhkaissut koko renkaan. En pistä renkaan syyksi.
Sain porukan kiinni tiukan 15 kilometrin ajon jälkeen, viimeisille kilometreille sain mukavasti vetoapua pommiin nukkuneelta Kaupin kanuunoiden jäseneltä. Kun saavutin pojat, oli ajonaikainen keskinopeuteni jo yli 33km/h. Näytti siltä, että homma menee aivan kilpailemiseksi. Sitten pyöräilyn luonne muuttui. Kiritykki-Jussi sanoi, ettei takavaihtaja enää pelitä. Pysähdyimme. Löysimme rispaantuneen kohdan ennen vaihtajaa. Kiersimme vaijeria siistimmäksi, mutta vaihtaja ei silti lähtenyt liikkumaan. NAPS. Vaijeri pamahti löysäksi. Vaijerin todelliset ongelmat olivatkin kahvan päässä, jossa kuorenalta paljastui todella rispaantunut vaijeri ja katkeamiskohta. Hetken aikaa mietimme, mitä tehtäisiin. Seuraavalle huoltopaikalle oli 20 kilometriä. Päätimme ajaa sinne. Kysyin Kiritykiltä, että minkälaisen vaihteen hän haluaisi matkalle ja ruuvasin takavaihtajan rajoitinruuvista keskimmäisen rattaan.
Huoltopaikalla ei kuitenkaan ollut pyörähuoltoa, eikä huoltoauton tulosta ollut tietoa. Päätimme jatkaa matkaa. Kiritykki sanoi, että kyllä hän voi näinkin ajaa. Katsotaan tilannetta seuraavassa huollossa 75 km kohdalla, todettiin. Saimme seuraavalla välillä taas aika ison porukan pikkuhiljaa kasaan ja päädyimme vetomiehiksi. Tie oli koko ajan ollut märkä ja naamat olivat ravassa. Tässä Sir Michaelin tyylinäyte vetovuorosta:
Seuraavalla huoltopaikalla Murolessa sanottiin, että huoltoauto tulee noin puolentoista tunnin päästä paikalle, sitä ennen ei ole pyörähuoltoa. Kiritykki totesi, että jaksaa kyllä kahdella vaihteella, jos välitystä ruuvataan pykälä kevyemmäksi. Näin tehtiin ja matkaa jatkettiin. Seuraavalle huoltopaikalle oli tulossa kannustusjoukko mukanaan pikku-E, joten fiilikset olivat vähän korkeammalla. Se oli hyvä sillä 75 ja 97 kilometrin välissä on reitin mäkisin osuus. Välillä Kiritykki oli hieman hankaluuksissa ilman välityksiä jyrkimmissä mäissä, mutta koko iloinen joukko oli kasassa Terälahden huoltopaikalla.
Myös kannustusjoukot olivat iloisia, että hälyttävistä uutisista huolimatta porukka oli virkeä ja halukas jatkamaan loppuun asti. Pohdimme pyörän vaihtoakin, sillä Kiritykin matka oli varmasti raskain, mutta hän sanoi jaksavansa samalla tahdilla loppuun asti. Se tahtihan kelpasi meille muille erinomaisesti. Iloiset kannattajat:
Minä ja Sir Michael jätimme päälimmäiset takit huoltojoukoille, sillä ilma alkoi lämmetä ja aurinko paistaa. Loppumatka sujui mukavasti. Vedimme tasaista vauhtia ja keräsimme letkaa Kiritykin perään. Maaliin saavuimme noin viisi tuntia lähdön jälkeen. Tavoiteaikaan oli tullut lisää puoli tuntia, mutta olihan tuota kommellustakin. Ajoaikaa kului minulla 4 tuntia 25 minuuttia. Keskinopeus oli 134 kilometrin matkalla ajon osalta 30,3 km/h.
Yhdessä maaliin:
maanantai 4. kesäkuuta 2012
Jotunheimin kansallispuiston maisemat palaavat mieleen, valmistautuminen käynnissä.
Päätimme Raatojen kanssa vuoden tauon jälkeen palata Jotunheimin kansallispuiston upeisiin maisemiin ajamaan pyörää. Kyseessä on siis sama lenkki "Jotuheimen Rundt", jonka kävimme kiertämässä 2010. Tällä kertaa Brotelai-Mikko jäi pois, mutta mukaan lähtee uutena pyöräilijänä Tahiti.
Majoitukset on varattu Tukholmasta, Oslosta ja Beitostölenistä. Beitton majoitus osuu matkan varrelle, mutta ei palvele yleisöä mitenkään upeasti, sillä siitä ajetaan ohi puoli kolmen aikaan yöllä. Laivamatkat on varattu Siljalta Helsingistä, jonka jälkeen yövytään Tukholmassa ja Oslossa, joten ainakaan tiukkaan matkustus aikatauluun homma ei kaadu. Jopa pyörälenkit ovat mahdollisia haluttaessa. Tällä kertaa matkassa on myös perhettä ja allekirjoittaneen seuraava sukupolvi.
Harjoittelu on käynnistynyt. Viime viikonloppuna oli ohjelmassa "Porvoon mäkkiin ja takaisin". Lenkki oli sen verran raskas, että harjoittelutahtia lienee syytä tiivistää kesäkuun ajan. Ensi viikonlopun suunnitelmassa on Pirkan pyöräily, jonka vanhan kaavan mukaan ajamme vain 134km pituisena, sillä Jukolaan on enää kaksi viikkoa ja siellä olisi tarkoitus juosta kauden paras suunnistussuoritus. Muuta harjoittelua katsoin sen verran harjoituspäiväkirjasta, että viidessä kuukaudessa harjoittelua on ollut hieman yli sata tuntia. Harjoittelu on koostunut enimmäkseen juoksusta ja salibandysta.
Tällä viikolla on tarkoitus tehdä viimeiset varustetilaukset ja majoitusvaraukset. Lisäksi pitää hoitaa pyörän viimeiset huoltotoimenpiteet, kuten ulkorenkaiden päivitys ja sopivan takapakan miettiminen. Tahitilla on pienimpänä välityksenä 39-25, joka on lopun 17% nousuissa vähän siinä ja siinä. Jos väsy tulee, niin voi mennä taluttamiseksi. Sir Michaelilla on vielä lääkefirman miehenä energiatuotteiden hankinta.
Majoitukset on varattu Tukholmasta, Oslosta ja Beitostölenistä. Beitton majoitus osuu matkan varrelle, mutta ei palvele yleisöä mitenkään upeasti, sillä siitä ajetaan ohi puoli kolmen aikaan yöllä. Laivamatkat on varattu Siljalta Helsingistä, jonka jälkeen yövytään Tukholmassa ja Oslossa, joten ainakaan tiukkaan matkustus aikatauluun homma ei kaadu. Jopa pyörälenkit ovat mahdollisia haluttaessa. Tällä kertaa matkassa on myös perhettä ja allekirjoittaneen seuraava sukupolvi.
Harjoittelu on käynnistynyt. Viime viikonloppuna oli ohjelmassa "Porvoon mäkkiin ja takaisin". Lenkki oli sen verran raskas, että harjoittelutahtia lienee syytä tiivistää kesäkuun ajan. Ensi viikonlopun suunnitelmassa on Pirkan pyöräily, jonka vanhan kaavan mukaan ajamme vain 134km pituisena, sillä Jukolaan on enää kaksi viikkoa ja siellä olisi tarkoitus juosta kauden paras suunnistussuoritus. Muuta harjoittelua katsoin sen verran harjoituspäiväkirjasta, että viidessä kuukaudessa harjoittelua on ollut hieman yli sata tuntia. Harjoittelu on koostunut enimmäkseen juoksusta ja salibandysta.
Tällä viikolla on tarkoitus tehdä viimeiset varustetilaukset ja majoitusvaraukset. Lisäksi pitää hoitaa pyörän viimeiset huoltotoimenpiteet, kuten ulkorenkaiden päivitys ja sopivan takapakan miettiminen. Tahitilla on pienimpänä välityksenä 39-25, joka on lopun 17% nousuissa vähän siinä ja siinä. Jos väsy tulee, niin voi mennä taluttamiseksi. Sir Michaelilla on vielä lääkefirman miehenä energiatuotteiden hankinta.
torstai 10. toukokuuta 2012
Croozer Kid for 1
Muksulle tuli kuukausi täyteen ikää ja lupa juoksuvaunuiluun oli saavutettu. Aiemmin olin vähän tutkaillut kavereiden juoksuvaunuja ja totesin Croozerit sopiviksi. Ne on halvat, tukevat, isopyöräiset ja muutettavissa ilman työkaluja juoksuun, pyöräilyyn ja tavalliseen vaunuiluun.
Vaunujen perushinta Hollannista tilattuna oli 309€, mutta päälle piti ostaa Babyswing 1-12kk -vanhoille vauvoille sopiva istuinosa. Käytännössä hinta on postikuluineen 400 eskoa, mikä on vielä reilusti alle Varuste.netin yli viiden satkun. Tämä hinta on vielä ilman pikkuvauvakaukaloa.
Hyvin on onnistunut pyöräily ja juoksu. Olen kokeillut vauhtijuoksuakin ja mäkivetoja. Kummatkin onnistuvat. Ylämäkijuoksu on huomattavasti raskaampaa eli jos haluaa juosta vähänkin lennokkaammin, kannattaa valita flätit reitit, niin juoksussa säilyy jonkinlainen rentous.
Suosittelen juoksuvaunuja jokaiselle.
Plussat ja miinukset Croozer Kid for 1:
+ lapsen helppo katsoa maisemia eteen ja sivuille
+ helposti juostava
+ tukeva
+ aika pieni kuljetuskoko
+ kulkee paksussa hangessakin tukevasti
+ yksinkertaisia, mutta toimivia ratkaisuja
+ kestää ihan kohtuullisen vesisateen ilman mitään suojia
- vaihdettaessa pyöräilystä juoksuun, eturengasta voi joutua "keskittämään" eli puoltaa, jos ei ole kohdillaan
- aurinkosuojat ja babyswingit lisärahasta
- niin leveä, että vanhoissa taloissa ei mene välttämättä ovista
- työntötangossa vain kaksi asentoa
- ei vakiona Iphone-telinettä työntötangossa!!!
EDIT: Lisäyksenä, että Varuste.net on pudottanut hintaa. Hinta oli 429€ päivämäärällä 19.6.12. Hinta ei kuitenkaan sisällä vauvaikäisen sovitinta.
Vaunujen perushinta Hollannista tilattuna oli 309€, mutta päälle piti ostaa Babyswing 1-12kk -vanhoille vauvoille sopiva istuinosa. Käytännössä hinta on postikuluineen 400 eskoa, mikä on vielä reilusti alle Varuste.netin yli viiden satkun. Tämä hinta on vielä ilman pikkuvauvakaukaloa.
Hyvin on onnistunut pyöräily ja juoksu. Olen kokeillut vauhtijuoksuakin ja mäkivetoja. Kummatkin onnistuvat. Ylämäkijuoksu on huomattavasti raskaampaa eli jos haluaa juosta vähänkin lennokkaammin, kannattaa valita flätit reitit, niin juoksussa säilyy jonkinlainen rentous.
Suosittelen juoksuvaunuja jokaiselle.
Plussat ja miinukset Croozer Kid for 1:
+ lapsen helppo katsoa maisemia eteen ja sivuille
+ helposti juostava
+ tukeva
+ aika pieni kuljetuskoko
+ kulkee paksussa hangessakin tukevasti
+ yksinkertaisia, mutta toimivia ratkaisuja
+ kestää ihan kohtuullisen vesisateen ilman mitään suojia
- vaihdettaessa pyöräilystä juoksuun, eturengasta voi joutua "keskittämään" eli puoltaa, jos ei ole kohdillaan
- aurinkosuojat ja babyswingit lisärahasta
- niin leveä, että vanhoissa taloissa ei mene välttämättä ovista
- työntötangossa vain kaksi asentoa
- ei vakiona Iphone-telinettä työntötangossa!!!
EDIT: Lisäyksenä, että Varuste.net on pudottanut hintaa. Hinta oli 429€ päivämäärällä 19.6.12. Hinta ei kuitenkaan sisällä vauvaikäisen sovitinta.
tiistai 21. helmikuuta 2012
Jotunheimin ilmottautuminen lähestyy!
Jotunheim rundt:n sivuilta kaapattua:
"Sogn Cykleklubb arrangerer:
Jotunheimen rundt 2012 med start 6.7. kl 18.00 og kl 21:00 i Lærdal
Maksimum deltakartal på Jotunheimen rundt: 600
PÅMELDING STARTAR 1.MARS 2012"
Ilmottautuminen alkaa siis jo ensi viikolla ja heti on ilmottauduttava, jotta varmasti mukaan pääsee. Tällä hetkellä meitä on lähdössä minä, Sir Michael, Mikko ja Tahiti.
Me muut ollaan jo toista kertaa liikkeellä, mutta Tahitille maantiepyöräily on aivan uusi aluevaltaus. Hän onkin jo innokkaana aloittanut harjoitusvastuksella ajelun. Ehkä muidenkin treenaamisesta tulee pikkuhiljaa jotain kommentoitavaa.
"Sogn Cykleklubb arrangerer:
Jotunheimen rundt 2012 med start 6.7. kl 18.00 og kl 21:00 i Lærdal
Maksimum deltakartal på Jotunheimen rundt: 600
PÅMELDING STARTAR 1.MARS 2012"
Ilmottautuminen alkaa siis jo ensi viikolla ja heti on ilmottauduttava, jotta varmasti mukaan pääsee. Tällä hetkellä meitä on lähdössä minä, Sir Michael, Mikko ja Tahiti.
Me muut ollaan jo toista kertaa liikkeellä, mutta Tahitille maantiepyöräily on aivan uusi aluevaltaus. Hän onkin jo innokkaana aloittanut harjoitusvastuksella ajelun. Ehkä muidenkin treenaamisesta tulee pikkuhiljaa jotain kommentoitavaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)