Jotunheimen rundt 2012 : Mäkien kaipuu

"Jotunheimen rundt. 430 kilometriä. 4700 nousumetriä. Taas viivalla. Ihana tunne. Tästä tulee hieno vuorokausi." Näitä ajatuksia pyöri päässäni Laerdalin kylässä perjantai-iltana 6.7. kello 21.00, kun lähtööni oli aikaa viisi minuuttia. Perhe oli kannustamassa viitoituksen toisella puolella. Vaimolla taisi olla enemmän pelonsekaiset tunteet kuin itselläni. Olin aivan fiiliksissä tulevasta. Lähtöviivalla kanssani olivat myös Sir Michael ja Tahiti, jotka vaikuttivat ulospäin hieman huolestuneilta tulevasta.

Pyörään oli teipattu jonkinlainen alustava aikataulu 21 tunnin aikaan, vaikka tavoitteena olikin ajaa alle 18 tuntiin:

Kun lähtömerkki annettiin, kuului tuttuja naksahduksia ja rasahduksia, kun kaksisataa miestä ja muutama nainen laittoi klosseja kiinni ja etsi sopivaa vaihdetta. Nopeasti päästiin parijonoon, jossa vauhtia oli tasaisella 32-36 km/h. Matka sujui keskittyen kolareiden välttämiseen, eikä minulla ei ollut aavistustakaan, missä Tahtiti oli. Sir Michael polki edessäni. Ryhmäajo ei ollut matkan pituuteen nähden kovin leppoista, sillä pari lukkojarrutusta jouduin tekemään heti ensimmäisillä kilometreillä. Kun porukka harveni, jättäydyimme Söörin kanssa odottelemaan Tahitia ja mies löytyi yhtenäisen jonon hänniltä. Ajoimme upeaa museotietä joen vieressä. Pysyimme vielä jonkun aikaa peesissä, mutta alle tunnin ajelun jälkeen jättäydyimme Tahitin pyynnöstä omillemme, sillä vauhti tuntui pelottavalta kokonaismatkaa ajatellen.

Ensimmäinen nousu alkaa melkein heti lähdön jälkeen loivana, mutta varsinaisesti kipuamaan päästään vasta 45 kilometrin ajon jälkeen, eikä silloinkaan ylöspäin meno tunnu raskaalta tuoreilla jaloilla. Ensimmäinen nousu meni, kuten viime kerralakin, aika kevyesti. Fillefjelletin päällä maisemat avautuivat ensimmäistä kertaa kunnolla. Lumihuippuja näkyvissä! Kohta niille ajetaan! Nappasin muutaman kuvan ja ajoin sillä aikaa karanneet pojat kiinni peilityynen järven vieressä. Upeaa, ettei tällä kertaa satanut!

Tahiti ensimmäisen nousun päällä:

Ensimmäisen nousun jälkeiset laskut ovat pimeimpiä laskuja, sillä ne osuvat juuri vuorokauden pimeimpään aikaan. Viime kerralla vedettiin Clasun pienillä tuplaledilampuilla, mutta tällä kertaa oli varauduttu. Söörillä ja Tahitilla oli Kiinan ihmeet 1300 lumenin valoteholla, käytännössä auton valoa vastaava lyysi. Minulla oli vähempi tehoinen Led Lenserin fikkari lainattuna lankomieheltä. Joka tapauksessa valoa riitti. Laskeminen ei ollut ollenkaan niin pelottavaa. Jostain syystä Tahiti alkoi kuitenkin jäämään laskuissa. Ajattelin, ettei kaveri ole vielä tottunut tällaisiin mäkiin. Vauhti vaihteli 50 ja 60 km/h välillä. Kovin jyrkkää mäkeä ei ollut. Tasaisella Tahiti otti nopeasti kiinni ja kertoi, että aurinkolasit olivat jääneet päähän ja tummalla asfaltilla ei ollut nähnyt mitään.

Alamäessä ruotsalainen mies ajoi meidät kiinni ja letkan hännille roikkumaan myös tasaisella. Aloitimme vuorovedot. Ensimmäinen taukopaikka tuli aika nopeasti alamäen jälkeen. Olihan tuota jo odotettukin. Ensimmäiselle pisteelle Vagniin ei järjestäjältä ole varustekuljetusta, joten kassia ei tarvinut etsiä. Itse parkkeerasin leipien kohdalle ja söin ilmakuivatulla kinkulla päällystettyä paahtoleipää mahdollisimman kiivaasti. Polttareissanikin jouduin yhdistämään pyöräilyn ja mättämisen, ja harjoittelu oli tuottanut tulosta. Kaksi leipää ja pullot täyteen, sitten matkaan.

Vagnista lähtiessä Tahiti kuvasi reittiä: "Nyt on reitin helpoin osuus." Edessä oli 60 kilometriä tasamaata ennen Beitostölenin nousua. Taktiikkana oli ajaa kevyesti. Huoltopaikalta lähtiessä ruotsalaismies iski beesiin. Aloimme taas pyörittää vuorovetoja. Pikkuhiljaa Söör alkoi himmailemaan omissa vetovuoroissaan ja totesi, että pitää alkaa ottaa kevyemmin, jotta jaksaa vielä seuraavat 15 tuntia. Ruotsalainen rupesi melkein irtoamaan omilla vetovuoroillaan, mutta jäi kuitenkin odottamaan porukkaa. Tasaisella pidimme ehkä 26-28 km/h vauhtia. Mielessäni ajattelin, että Sir Michaelin tilanne ei ole kovin hyvä, sillä matkaa on vielä reilusti yli 300 kilometriä. Tahiti vaikutti kohtuullisen hyvävoimaiselta, vaikka valittikin jotain, mutta siitä ei kannata vetää johtopäätöksiä.

Saavuimme Fagernessiin keskellä pimeintä yötä. Sir Michael totesi, että koittaa roikkua vielä Beitostölenin huipulle beesissä ja sitten jää jurnuttamaan omaaa vauhtiaan. Fagernessin huoltopusseista käytiin nappaamassa geelejä ja patukoita taskujen täytteeksi. Paikalle saapui myös suuri porukka samaa seuraa olevia norjalaisia pyöräilijöitä, joilla oli kolme omaa huoltoautoa. Sitten joku vihelsi pilliin ja norjalaiset rupesivat kerääntymään lähtöä varten. Päätimme pysyä erillisenä etenemisyksikkönä ja lähteä vasta porukan perään. Pepsi ja leipä maistui hyvältä patukoiden ja geelien jälkeen, taas.

Tahitille Pepsiä tauolla:

Fagernessista alkoi aamun sarastaessa Beitostölenin odotus. Beitostölenin huoltopaikalle nousu on vielä suht helppoa. Siitä alkavaa vaikeampaa osuutta muistelin kauhulla. Mielessäni oli myös edellisen kerran raekuurot ja nollan tuntumassa pysytellyt lämpötila. Matkan teko oli kevyttä, Söörillä oli vaikeaa. Omat jalat tuntuivat hyviltä, mutta tiedostin tulevan matkan pituuden. Paljon oli vielä jäljellä ja yksin matkan taittaminen olisi aika tylsää. Vagnin jälkeen alkanut tihuttaminen oli vaihdellut olemattomasta rankkaan. Beitostölenin huipulla odottaisi pitkät trikoot, kunnon hanskat ja ylimääräinen takki, sillä jyrkän nousun jälkeen alkaisi lasku kylmässä tunturissa. Nousun alkuosuus ennen huoltopistettä alkoi loivana. Söörin jalat olivat vähän huonossa hapessa ja ajoimme rauhallisesti pitäen ryhmän kasassa. Tieosuus oli tuttua myös automatkalta, huoltojoukkomme olivat majoittuneena Beitostölenissä Knuts Hyttegrendissä mukavassa asunnossa. Ikävästi majoitus ohitettiin kello 4.20, joten huoltojoukot eivät olleet tien varressa.

Beitostölenin huoltopaikalla puettiin pitkät trikoot, mutta kaikki eivät pukeneetkaan! Edellisellä kerralla shortseissa paleltunut Sir Michaelin kassista ei löytynyt pitkiä trikoita eikä oikein sopivaa määrää geelejäkään. Ne olivat menneet väärään huoltopussiin. Mulla oli kuitenkin ylimäääräinen pitkähihainen pyöräilypaita ja hiihtohanskat, jotka Söör suostui ottamaan aika lyhyellä tuputtamisella. Ylimääräisiä housuja ei kellään kuitenkaan ollut ja pienen kiroilutuokion jälkeen siirryimme tien päälle ja Söör siis ilman pitkiä trikoita.

Beitostölenin nousu, joka nousee Valdresflyan päälle 1389 metrin korkeudelle meren pinnasta, tarjoaa upeita avotunturimaisemia ja vieressä kohoavia jyrkkiä 2000 metrin korkuisia huippuja. Tihkusade jatkui. Itselläni oli päällä lyhythihainen pyöräilypaita, Campan ohut takki ja varsinainen sadetakki. Pyöräilyshortsin lisäksi oli polvilämppärit ja Niken juoksuun tarkoitetut talvitrikoot. Lyhyiden ajohanskojen päälle olin vetänyt pitkäsormiset maastopyöräilyhanskat. Kenkien päälle kiskaisin Goren windstopper kuoret.

Tällä kertaa nousussa ei tuullut juurikaan ja maisemat olivat jälleen upeita. Välillä nousu on niin jyrkkä, että pienimpiäkin välityksiä tulee käytettyä. Beitossa jyrkät osuudet ovat kuitenkin niin lyhyitä, ettei varsinaisesti tule mietittyä nousutaktiikkaa tai käytettyä erilaisia tekniikoita järjestelmällisesti. Pidemmissä jyrkissä on tullut tavaksi välillä lepuuttaa jalkoja ajamalla vuorotellen penkiltä ja putkelta (seisaallaan).

Raadot kiskomassa Beitostölenin nousun loivempaa osuutta:

Huippu ohitettiin reippain mielin ja sitten lähdettiin kylmiin alamäkiin. Pelotti hieman Söörin reisien kohtalo, jäätyyköhän jalat taas yhtä pahasti kuin viimeksi? Tyynessä kelissä aaltoilevan asfaltin laskettelu ei tuntunut kovin pahalta reippaassakaan vauhdissa. Ennen Lemonsjöenin huoltopaikkaa on tasainen osuus, joka tuntuu aina pitkältä. Kun on mentaalipuolella ajamassa ylä- ja alamäkiä, voi tunnin tasamaaetappi tuntua tosi tylsältä. Söör veti välillä yllättäviä ohituksia, mutta muuten mies vaikutti edelleen aika voimattomalta.

Lemonsjöenissä yritimme pitää aika pienen tauon, sillä seuraavassa huollossa Lomissa olisi lämmintä ruokaa. Siellä kannattaa pitää kunnon tauko. Riisuimme pitkät trikoot ja ylimääräiset lämmikkeet. Kenkien päälle jätin lämmikkeet, vaatteiksi jätin liivit ja hihat, taskuun jäi vielä Campan tuulitakki. Polvilämppäreiden annoin olla paikallaan. tankkasin taskuihin geelejä ja patukoita.

Ylimääräiset lämmikkeet pois Lemonsjöenissä:

Lemonsjöenin jälkeen tulee aika pian vauhdikkaita alamäkiä. Tällä kertaa heikko asfaltti jätti huiput 72km/h kohdille. Ambulanssi odottamassa tien sivussa antoi viitteitä kaatumisen mahdollisista seurauksista. Tahiti jäi alamäessä jonnekin, uskoimme, ettei haaveria ollut sattunut, ja jatkoimme matkaa. Pian Tahiti tulikin takaa ja kertoi, että etuvanteessa on todellakin jotain vikaa. Pitäisi etsiä huoltoauto. Loivaa ylämäkeä edettäessä jatkoin letkamme vetämistä, kuten olin jo jonkin aikaa tehnyt. Nyt Söör ja Tahiti jaksoivat perässä mielestäni yllättävän hyvin, paremmin kuin aiemmin. Jo Lemonsjöenillä todettiin, että Lomissa lienee hyvä hajottaa porukka.

Lomin huoltopiste tarjosi tänä vuonna pastaa, jossa oli pikkunakkeja. Ihan maistuva elämys, mutta ruokahalua ei ollut. Sir Michaelkaan ei saanut ruokaa juurikaan alas. Tahitille ruoka maistui. Mies oli käynyt kysymässä pyörähuoltoa, mutta sitä tarjottiin vain huoltoautosta. Kun ruoka ei maistunut, päätin lähteä eteenpäin.

Viimeisen yhteisen aterian kuvasatoa:

Jätin pojat syömään. Heti tielle päästyäni aloitin tiukan iskun. Päätin laskea ohitukset ennen Sognefjelletin huippua.

Onnekseni tielle oli lähtenyt juuri ennen minua se sama pillinvihellysporukka, joka näkyi jo ensimmäisen kerran Fagernessin huollossa 150 kilometriä aikaisemmin. Laskin porukasta 23 ohitusta. Alkumatka Lomista Sognefjellettiä kohti on loivaa nousua, jossa hermo on koetuksella. Horisonttiin katsomalla tie näyttää tasaiseltä, mutta pyörä ei kulje mihinkään. Jälkikäteen autolla ajettuna huomattiin mäen todellinen jyrkkyys, se on ihan kunnon mäkeä. Ensimmäinen jyrkkä osuus ajetaan vielä puurajan alapuolella. Ohitin kaksi taluttavaa ruotsalaista, joista toinen katsoi vauhtiani ihmeissään ja huusi "Saattan!". Mäki loiveni hieman ja siirryttiin toiselle puolelle jokea. Puutkin jäivät taakse. Maisemat avautuivat upeina.

Sognefjelletin nousua:

Ohituksia tuli tasaisesti. Hiki valui jatkuvasti silmiin. Olisi pitänyt laittaa lippis tai buffi kypärän alle tähän nousuun. Pyyhin ajohanskoilla otsaa jatkuvasti. Kolmen päivän päästä siihen ilmeistyisi järkyttävä finniviljelmä. Puuskutin kovaa. Jos olisin mitannut sykkeitä, olisi lukema ollut ehkä 160 ja 170 välissä. Katsoin kelloa. Vaikka en ajanutkaan aika a vastaan, alkoi näyttää siltä, että alkuperäinen toissijainen tavoite, 18 tunnin alitus voisi olla mahdollinen. Ensisijaista oli päästä maaliin.

Sognefjelletin nousu jyrkkenee loppua kohti jatkuvasti. Pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, etten jaksa pitää aivan samaa vauhtia koko mäkeä. Ähhh. Sitten tuli jo viimeinen serpenttiini osuus, jonka pyöritin pienellä välityksellä nopeilla kampikierroksilla. Ja nopeasti olinkin huipulla. Tälle pätkälle, jonka pituus oli 50 kilometriä Lomista, olimme varman päälle arvioineet ajoajaksi neljä tuntia. Olinkin kivunnut mäen kahdessa tunnissa ja kolmessa vartissa. Ohituksia nousun aikana tuli 52. Sognefjelletin taukopaikan maisemat ovat huikeat. Lunta oli tänä vuonna paljon. Söin yhden tuplavohvelin vadelmahillolla ja kermavaahdolla. Nyt maistui. Vatsa huusi lisää vohveleita, mutta ajoa oli jäljellä enää vain 80 kilometriä, enkä voinut jäädä tankkaamaan, jos halusin antaa edes pienet mahdollisuudet itselleni 18 tunnin alitukseen.

Sognefjelletin taukopaikka:

Huipun upeat maisemat eivät täysin avaudu kännykkäkameralla:

Sognefjelletin jälkeisistä laskuosuuksista ensimmäinen on mielestäni todella nautittava. Hyvää asfalttia. Välillä suoria osuuksia, välillä serpentiiniä.

Ennen serpentiiniä tien vieressä oli neljä metriä lunta. Jos et usko, vertaa kuvassa olevaan pyöräilijään...

Serpentiini osuudella kuittasin kaksi kuskia, jotka eivät taittaneet mutkiin aivan yhtä tiukasti. Vähän ajan päästä saavutin myös asuntoauton, joka antoi kiltisti tilaa. Pyörä kiihtyi mukavasti aina jokaisen mutkan jälkeen. Avoimmassa serpenttiinipätkässä voi nähdä usean sadan korkeusmetrin eron alhaalla kulkevalle tielle, jonne matka vei. Heikkohermoisen kannattaa pitää katse tiessä. Puuraja alkoi lähestyä. Puiden seassa kulkeva serpenttiinitie on pinnoitteeltaan huomattavasti huonompaa. Saavutin Audin. Tulin mutkaan rinnalle, mutta näin, ettei täti kääntänyt päätään, enkä lähtenyt yrittämään ohitusta. Ja aivan oikein, täti painoi kaasun pohjaan jättäen vain paksun savun. Seuraavaa mutkaa ennen saavutin taas tädin, joka suoran heti alkaessa kiihdytti täyskaasulla vanhaa diesel-A6:taan. Kamala käry. Näin jatkui 10-15 mutkaa. Sitten täti antautui ja päästi minut ohi. Ihanaa. Jarrutukset voi jättää huomattavasti myöhemmälle kuin autolla ja mutkaan voi leikata paljon vauhdikkaammin. Kiihdytys on sitten reisistä kiinni, mutta huippuvauhti 60 km/h on suunnilleen sama kuin autolla tuollaisella pätkällä. Audi ei kuulunut enää takana kolmen mutkan jälkeen.

Lasku loppuu peltomaisemaan. Lopun tasainen on tuskaista poljettavaa. Kun mäkimieheksi ryhtynyt, ei tasamaa tahdo maistua enää millään. Edessä olisi vielä yksi Ylläksen kokoinen mäki, mutta se menisi vaikka yhdellä jalalla, kuten viime kerralla polven tulehduttua. Viimeinen taukopaikka tuli oikealle. Kävin kysymässä huoltokasseja, mutta ne olivat hukassa. Täytyi pitää tuulitakki mukana, vaikka halusinkin jättää sen pois matkasta. Pidin tasaisella noin 30 kilometrin keskituntinopeutta. Laskin, että jos jaksan sitä tunnin, niin toisella tunnilla voin hyytyä aika pahastikin, ja silti päästä tavoitteeseen. Matka taittui. Enää energiatuotteista maistui vain geelit, ja nekin huonosti. Sogne-vuono aukesi vasemmalle. Kohta olisi viimeinen nousu.

Odottelun jälkeen nousu viimeinkin alkoi. En oikein muistanut kuinka korkealle mentäisiin. Aloitin viimeisen iskun. Väänsin isolla välityksellä voimalla. Hiki alkoi taas virrata. Pikkuhiljaa Suunto keräsi lisää metrejä näyttöön: 100m merenpinnasta - 150m - 200m. Alkoi tuntua voimattomalta. 250m - 300m. Nyt aloin jo tosissani miettiä mäen korkeutta. 350m ja noustavaa ei enää näkynyt. Se oli siinä. Energiat lopussa. Reilut 10 kilometriä laskuvoittoista pätkää poljettavana. Suunto paljasti, että aikaa oli varmasti riittävästi.

Laskuissa poljin kevyesti. En enää yrittänyt tankata itseäni uudestaan iskuun, vaan tyydyin kevyeen juomiseen. Tuulettaa jaksaa ilman energiaa. Viimeinen ohittamani pyöräilijä ohitti minut takaisin. Ainoa tämän suuntainen kuittaus viimeisellä 150 kilometrillä. Ei haittaa. Ehdin.

Tulin maaliin ajassa 17 tuntia 49 minuuttia. Urheiluaurinkolasini, vanhat Jan Ullrichin suosikkimallit Rudy Projectilta, piilottivat muutamat tunnekuohuni, joita koin maalissa. Nojasin pyörääni. Annoin pusun Cannondalelle. Luottopyörä. Hymyilin vaimolle ja tyttärelle. Tätä varten kannatti tulla.

Maalissa!

Tahiti oli karannut Sir Michaelilta viimeisessä nousussa ja saapui maaliin ajassa 18.35. Etuvanteessa oli löysiä pinnoja ja alamäkeä oli kuulemma hirvittävää lasketella ohjauksen vispatessa ranteita. Söör oli yllättävän hyvävoimainen alkuongelmista huolimatta saapuessaan maaliin ajassa 19.05. Mieheltähän loppuivat voimat jo 320 kilometriä ennen maalia, vanhoilla pohjilla tultiin. Äijät eivät olleet yhtä liikkuttuneita. Söör totesi, että tämä oli viimeinen kerta, kunto ei vaan riitä tällaisiin tapahtumiin. Ja Tahiti totesi, ettei tämä ajo vielä jotenkin raastanut riittävästi. Arvoitukseksi jäi, että oliko alkuvauhti kuitenkin liian hidas. Kovemmalla alkuvauhdilla Tahitikin olisi saanut lisää raastavuutta. Nämä olivat kuitenkin tunnelmia heti maalissa. Jälkikäteen tätä pyöräreissua on varmasti hieno muistella.