Juden silmin: Lapland Wilderness Challenge 2020

Valmistautumista talvesta alkaen 

Lapland Wilderness Challenge 2020, mistä sen alottaisi. Aivan huikea reissu. Ajattelin jo etukäteen, että "Once in a Lifetime" ja siltä se tuntui. Viikko kilpailun jälkeen järjestäjä ilmoitti kahden vuoden päähän uuden kilpailuajankohdan, joten ehkä tästä tuli "At Least Twice in a Lifetime".

Kun saimme tiedon, että tällainen kilpailu oli tulossa, minulle oli selvää, että haluan kilpailuun mukaan. Aika nopeasti Sir Michael lupautui mukaan kaveriksi. Sen jälkeen käytiin keskustelut veljeni Stuben ja Aivan Raadon perusjäsenen Tahitin kanssa. Stube totesi pidemmän harkinnan jälkeen, että ehkä kilpailu on liian raaka tapa hänelle tehdä vaellusta, vaikka pitkiin päivämatkoihin onkin tottunut. Tahitin kohdalla odotimme pitkään akilleksen kipujen häviämistä, mutta kivut eivät poistuneet. Tahitia odottaakin syksyllä leikkauspöytä ja toivottavasti mies on mukana ensi kaudella.

Kilpailuun valmistautuminen alkoi neuvotteluilla kilpailusuunnitelmasta. Kysymyksiä oli mm.:

• Miten kilpailullisesti lähdetään kilpailemaan? Uhkarohkeasti vai varoen?
• Miten kevyellä varustuksella pyritään menemään? Mukavasti vai nopeampi eteneminen?
• Mitä varusteita pitää hankkia ja mitä mahdollisesti lainataan?
• Millaista maastoa oli odotettavissa? Onko autiotupia tms.?

Päätimme lähteä kilpailullisesti matkaan, kuitenkin varoen niin, että ilman ongelmia jaksaisimme kävellä hyvin samanlaisia kilpailupäiviä päivästä toiseen. Tässä kohtaa päätimme ottaa varovasti. Päivämatkan pituuden päätimme kokeilla yksittäisellä treenillä hyvissä ajoin ennen kilpailua. Sovimme tekevämme muutaman lyhyemmän yhteisen treenin kevään aikana.

Totesimme varustetasomme olevan täysin riittämätön kilpailuun nähden. Meillä ei ollut sopivan kokoisia reppuja ja muiltakin osin varusteemme olivat riittämättömiä. Päätimme lähteä matkaan teltalla, koska silloin meidän ei tarvitsisi katsoa sääennusteita ja stressata majoitteen riittävyydestä. Muuna vaihtoehtona oli tarppikangas (vähän kuin laavu). Emme osanneet edes tutustua kaikkein keveimpiin telttoihin. Kävimme pohdintaa Helsportin teltan lainaamisen ja oman teltan välillä. Ostin Terra Novan Zephyros 2 -teltan, koska ajattelin, että kivempaa pilata toiminnalla oma teltta. Teltta oli kevytteltaksi edullinen, tukeva, kestävä, mutta ei erityisen kevyt. Painoa teltalla oli pakkauksineen 1,85kg.

Muita varusteita, joita kilpailua varten hankittiin olivat kevyet kuoriasut, alusvaatteet, minä ostin makuupussin, Sir Michael osti makuualustan, kevyitä vesitiiviitä pakkauspusseja ja tietysti kenkiä. Suurilta osin varusteina hankittiin sellaisia, joilla on varmasti jatkokäyttöä. Esimerkiksi makuupussiksi en hankkinut kaikista keveintä, vaan hyvää yleismallia. Kokonaisuudessaan rahaa kului paljon, mutta ainakin omat hankintani ovat sellaisia, joille on varmasti jatkokäyttöä. Halvaksi opiskelijalajiksi ei kilpavaellusta voi kuitenkaan kutsua.

Harjoitukset kohti kilpailua

Kummatkin harjoittelivat talvesta kilpailuun fysiikkaa itsenäisesti. Sir Michael teki pitkiä kävelyitä vauvan kanssa pitäen repun selässä. Minä tein tavallista juoksuharjoittelua määrän ollessa noin 50 kilometriä viikossa. Keväällä teimme yhdessä kaksi kahdeksan tunnin kävelyharjoitusta. Niissä tuli vielä itselleni hieman ongelmia repun kantamisen kanssa. Jalkojen hiertyminen loppui, kun vaihdoin kengiksi Hoka One Speedgoatit. Ensin ostin sopivat kengät, mutta jouduin toteamaan ne pitkässä kävelyssä liian pieniksi ja hankkimaan toiset puoli numeroa suuremmat kengät. Samalla malli vaihtui uudemmaksi Speedgoat 3:sta Speedgoat 4:ään. Kengät totesin erinomaisiksi pitkään marssiin. 

Kesällä teimme tärkeimmän harjoituksen eli 16 tunnin kävelyn. Siitä on erillinen teksti. Tärkeimmät tulokset olivat: minä kävelen ehdottomasti sauvoilla, kengät toimivat edelleen hyvin ja 16 tunnin päivä on Mikaelille liian pitkä. Muutimme treenin perusteella suunnitelman sellaiseksi, että päivässä on tehokasta vaellusta 14 tuntia, mikä osoittautui oikeaksi arvioksi sopivasta määrästä meille.

Kilpailusuunnitelmamme mukaan otimme saman aikataulun joka päivälle, jolloin ensimmäinen päivä oli lyhyt kello 12 tapahtuvan lähdön mukaan. Viimeinen päivä jäisi lyhyeksi, mutta suunnitelman mukaan viimeinen yö oli myös se mahdollinen kirin paikka, jos matkantekoa pitäisi kiristää. Eli olimme varautuneet nukkumaan vähemmän viimeisenä yönä.

Matkustimme kilpailupaikalle kahden päivän aikana. Pidimme tauon mennessä Santa Claus Parkissa. Siisti mökki saunalla oli hotellihuoneen hintainen. Kävimme illalla lyhyellä 25 minuutin lenkillä ja saunassa hiomassa kisakuntoa. Saavuimme seuraavana päivänä hyvissä ajoin Sanilan Porotilalle Sevettijärvelle, jossa meillä oli kolmen hengen huone. Kello 18 oli tiedotustilaisuus joukkueille, jonka jälkeen saimme GPS-laitteen ja muut kilpailun kartat lukuunottamatta lähtöalueen karttoja.

Kilpailua edeltävän illan käytimme suunnitteluun reitin valinnoista, tulevan kisareitin pituudesta ja mahdollisesta ruoan piilopaikasta.

Kilpailuaamuna ei ollut samalla tavalla hektistä kuin joskus suunnistuskilpailuissa. Söimme aamupalan ja luimme viimeiset ohjeet. Pakkasimme tavarat autoon. Noin kello 11 söimme lämpimän ruoan saatuamme kuumaa vettä keittiöstä. Kello 11.40 lähdimme talsimaan kohti lähtöä.

Ensimmäinen kilpailupäivä

Kilpailu alkoi kello 12 lyhyellä suunnistuksella, jossa piti kerätä kaikki rastit lähialueelta. Kartta oli mittakaavalla 1:4000. Suunnitelman mukaisesti minä otin hieman enemmän rasteja kuin Sir Michael. Kehoitin häntä kävelemään koko ajan, jotta ehdin hakemaan kaikki rastini. Hölkkäsin radalla kevyet kohdat ja kävelin vaikeammat. Menin tarkalla kompassisuunnalla ja kolmannella rastillani olin ohittanut käytännössä kaikki edelle kirmanneet joukkueet, vaikka teinkin matkaa kevyemmällä energian käytöllä. Saavuin maaliin kuunnellen, kuinka ensimmäinen joukkue oli juuri tullut maaliin. Kysyin Sir Michaelilta, että oliko hän kävellyt. Oli kävellyt. Hyvä. Oli odottanut vähän aikaa jo. Ihan hyvä. Lähdimme toisena joukkueena kohti varsinaista ensimmäistä rastia radalla.

Ensimmäiselle rastille oli helppo mennä. Käytännössä piti kiivetä yksi jyrkkä rinne ylös. Me liikuimme kompassisuunnalla niin suoraan, että rastille saimme ensimmäisenä kulkeneen joukkueen Marsut kiinni. Toiselle rastille oli aika lyhyt väli, jonka keskellä oli pieni järvi. Koska emme nähneet eroa vasemman ja oikean järven kierron välillä, päätimme ottaa oman valinnan oikealta, jotta saamme kulkea rauhassa ja tehdä omaa suoritusta. Ikävä kyllä kierto oikealta oli hitaampi, toiset olivat menneet ryhmässä oikealta kovempaa vauhtia. Kolmannelle rastille oli selkeä reitti. Laskeuduimme rinnettä alas, mutta laskeuduimme keskelle järveä, kun piti laskeutua järven päätyyn. Teimme noin 15 minuutin virheen. Järven rannasta näimme rinteessä nousevan noin kolme neljä joukkuetta ennen meitä. Joukkueet olivat ehkä 5-10 minuuttia meitä edellä. Rastille noustessamme huomasimme rastin olevan miehitetty. Rastimies kertoi, että olimme kahdeksantena joukkueena noin puoli tuntia kärkeä jäljessä.

Neljännelle rastille oli pitkä matka. Tiesimme, että se olisi päivän viimeinen rastiväli, aikaa menisi ehkä seitsemän tuntia rastille ja viidennelle rastille olisi yhtä pitkä matka. Rastivälin alussa oli Näätämö-Inari -tien ylitys, josta lähti polku kohti rastia. Polku ei meinannut löytyä millään, mutta ei meinannut toisillakaan, joten samalla tuli ohitettua yksi joukkue. Seurasimme polkua yhdessä vajaan tunnin. Sitten toinen joukkue jäi keskustelemaan suunnasta rastille ja minä lähdin vetämään kohti rasti suoralla suunnalla. Neljännelle rastille oli mukava tulla, koska rasti oli avotunturissa. Tulimme rastille aivan suoraan. Rastilla oli tällä kertaa rastinainen. Saimme kuulla olevamme viidentenä. Ero kärkeen oli kasvanut tunnilla, mutta edellä meneviä olimme ottaneet viisi minuuttia kiinni. Rastilla piti myös näyttää pakollisista varusteista puukko.

Viidennelle rastille oli pitkä väli, jonka keskellä oli suuri järvi. Vaihtoehtoina oli kierto vasemmalta, joko suorempaa tai kiertävämpää reittiä tai kierto oikealta. Keskustelimme valinnasta jonkin verran suunnittelussa, emme kuitenkaan osanneet arvata ollenkaan, kuinka paljon nopeampaa eteneminen tässä maastossa on avotunturissa. Olimme valinneet kaukaisemman kierron vasemmalta, mikä osoittautui jälkikäteen huonoksi valinnaksi. Rastivälin alussa teimme ruokajemman eli laitoimme muovikasseihin kaiken ruuan, jonka uskalsimme jättää loppumatkalle säilöön. Päädyimme jättämään kahden ja puolen vuorokauden ruuat kivenkoloon. Merkkasin paikan pienellä kivitornilla, vaikka mielestämme olimme hyvin kartalla. Laitoin kivitornin keskelle polkua.

Kuljettuamme rastiväliä reilun tunnin verran oli aika ruveta katsomaan yöpymispaikkaa. Yöpymispaikka löytyi lammen rannalta avotunturista, mutta suojan puolelta. Ensimmäisen päivän lopuksi jalat olivat vielä hyvässä kunnossa, eikä minkäänlaista kolotusta ollut missään. Matkaa tuli taivallettua tehokkaasti 10 ja puoli tuntia, kunnes keskeytimme vaeltamisen noin kello 23. Minä pystytin teltan ja Sir Michael rupesi lämmittämään vettä Real Turmat:in valmisruokaa varten. Olimme jokaiseen taukoon ja leiriytymiseen suunnitelleet menevän noin 30 minuuttia, mutta huomasimme heti, ettei leiriytyminen onnistu yhtä nopeasti kuin oli suunniteltu. Mieluummin päivän päätteksi tekee asiat rauhassa.

Toinen kilpailupäivä

Yö tuli nukuttua ihan hyvin. Aamukaste oli maassa, kun nousimme teltasta. Repulle oli hyvä, että olin pistänyt sen sadesuojan sisään. Herätys oli kello 6.30 suunnitelmallisesti. Matkaan päästiin noin kello 7.15, mikä oli vähän hitaampaa kuin oli suunniteltu. Jatkoimme matkaa kohti viidettä rastia kiertäen rastiväliä vasemmalta käyttäen avointa aluetta, jolla oli jonkin verran kivimerkintää. Tämä oli jälkikäteen nähtynä virhe. Avotunturin käyttäminen olisi vaatinut vesistön ylityksiä, jotka olivat aivan mitättömiä, mutta me luulimme niitä suuremmiksi. Avotunturi oli todella paljon nopeampaa kulkea kuin avoimeksi merkitty metsä, joka oli pohjaltaan hieman kivistä tai aika pahasti kivistä.

Kuljimme rastiväliä pääosin suunnalla, jota korjasin pienistä lammista ja ojista. Pieniä kaarroksia suuntaan tuli myös soiden kiertämisestä, näin onnistuimme pitämään jalat edelleen kuivina. Viimeisestä soisesta ojasta otin suunnan rastille ja etenimme oikein kohti rastia, mutta sitten teimme turhan korjauksen vasemmalle, jonka jälkeen etsimme rastia 10 minuuttia liian alhaalta. Korjasimme takaisin ja rasti löytyi.

Kuudennelle rastille oli lyhyempi väli, jonka kiersimme oikealta. Rastille piti kulkea kivikkoa pitkin. Koko järven ranta oli yhtä kivikkoa, emmekä nähneet milloin kivikkoon olisi pitänyt lähteä. Jatkoimme liian pitkään sammaleen päällä kävelyä ja rannan kiertämistä, ja ajauduimme kiertämään kokonaisen lahden. Aikaa hävisimme varmaan 10 minuuttia. Rastilla oli miehitys, tai oikeastaan naisitus, sekä juuri saapunut toinen joukkue. Kuulimme, että näiden kahden rastivälin aikana meidät oli ohittanut useampi joukkue. Sapetti. Sir Michael vaikutti sen verran voipuneelta, että otin reppuuni hänen makuupussinsa.

Seitsemäs rasti olisi luultavasti päivän viimeinen. Mittailimme hieman karttaa. "Saa nähdä mennäänkö rastille kahdeksan..." Lähdimme toteuttamaan rastiväliä hyvin suoraviivaisesti. Suunnistus perustui jälleen suuntaan, jota korjailin lammista. Niitä lampia oli sitten niin paljon, että tässä kohtaa ensimmäistä kertaa meinasi pää hajota. Selvitimme pitkän taivalluksen suuren järven rantaan, jota seuraamalla rasti tulisi vastaan. Viisi minuuttia piti tuhlata pitkän niemen ihmettelyyn, joka vaikutti omituiselta. Kartassa niemi näytti pieneltä, mutta oli paikan päällä noin 20 metriä korkea ja kilometrin pitkää harju. 

Sir Michael alkoi vaikuttaa voimattomalta noin kello 19, mutta taivalsi sauvojen kanssa perässä uskollisesti. Rastille saavuimme noin kello 23.15. Rastilla oli kaksi telttaa. Kävelimme vielä kaksi sataa metriä ja leiriydyimme väsyneinä. Ruoka maistui taas erinomaisesti. Väsyneenä kiittelin eristämätöntä Sea to Summit -patjaani, kun katsoin kuinka paljon vaikeampaa Michaelilla oli Thermarestin alustan täyttämisen ja tyhjentämisen kanssa. Toisena yönä teltta tuntui vielä asialliselta nukkumapaikalta.

Kolmas päivä

Heräsimme taas suunnitellusti 6.30 reilun kuuden tunnin unien jälkeen. Aamuyöstä olin kuullut toisten joukkueiden liikkeellelähdön. Kahdeksas rasti olisi kiipeämistä avotunturissa. Söimme puoliksi yhden aterian, koska alkoi vaikuttaa siltä, ettemme etenisi ruokakätkölle riittävässä tahdissa. Tällä mahdollistaisimme vielä yhden yön nukkumisen ennen ruokakätköä, jos sen tarvitsisimme. Voisimme syödä toisenkin aamun puolikkaana.

Tunnelma oli korkealla, kun pääsimme kiipeämään avotunturiin. Nyt huomasi kuinka henkisesti väsynyt olin kivikoiden ja lampien vaanimiseen kartalta. Nautin avotunturista. Leimasimme rastin kahdeksan. Matka edistyi hyvin. Avotunturista jatkoimme tunturiharjanteelle, jossa matka jatkui edelleen joutuisasti. Sitten aloimme nousta yhdeksännen rastin mäkeen. Minkälainen kivikko edessämme nousikaan! Jotain mitä en ole osannut edes kuvitella. Kilometrin tai kaksi kävelimme kivien päällä, jotka olivat noin kaksimetrisiä. Jouduimme loikkimaan kiveltä kivelle. Loikat piti tehdä yksi kerrallaan reppu selässä ja varovasti. Aikaa tuhlaantui järkyttävästi, mutta ilman kivikkoa rastille ei voinut löytää. Eikä voi sanoa, että kivikon karu todellisuus olisi kartastakaan ollut täysin luettavissa.

Saavuimme rastille yhdeksän. Rastilla oli rastimies. Olimme nousseet takasin taistoon ja nyt olimme viidentenä. Edessämme meni Alpo aika lähellä. Ja selvästi karussa kulki Marsut ja Omjakon. Välissä oli Raivoeemelit. Uskoimme hyvään suorittamiseen, vaikka tietämättämme yksi joukkue oli loukkaantunut vesistön ylityksessä ja Toulouse-joukkue oli ottanut pitkän yölevon.

Rastilta yhdeksän piti laskeutua kannakselle, jota pitkin ylitettiin seudun suurimmat järvet. Kannaksella oli myös autiotupa, jossa söimme lounaan. Vieraskirjaa oli hauska lukea. Joku kalastaja oli ärsyyntynyt kilpailijoista, jotka eivät halunneet koiraa tupaan. Oli kirjassa myös Alpon ja Pekan puumerkit, joten olimme oikeilla jäljillä. Rastilta olisi voinut pelkästään seurata poroaitaa tai sitten sen linjaa pystyi jonkin verran oikomaan kohti kymmenettä rastia.

Päätimme oikoa vähän aitaa aluksi ja taivaltaa loppumatkan pitkin aitaa, kunnes olisi edettävä jälleen pelkällä suunnalla lampia pitkin. Rastiväli oli valtavan pitkä. Emme missään tapauksessa ehtisi rastille samana päivänä. Kuljettava olisikin vähintään niin, että seuraavalle päivälle jäisi riittävän vähän matkaa ruokajemmalle. Meillä olisi vain aamupala enää repussa.

Kulkeminen poroaitaa pitkin oli tavallaan helppoa, mutta tässä kohtaa Sir Michaelin iskias-kivun lisäksi häntä alkoi entistä pahemmin vaivaamaan kipu säären ulkosyrjässä. Huomasin, että se alkoi jonkin verran vaikuttaa myös Michaelin vauhtiin, mutta sinnikkäästi mies jatkoi matkaa.

Päätimme yöpyä tunturin puualueella kauniin lammen rannassa. Lopetimme kävelemisen joskus kello 23.15 jälleen. Minä olin niin likainen, että päätin hyödyntää jo pesua. Otin rätin ja kastelin sitä lammessa ja pyyhiin ihoani rätillä. Toimii yllättävän hyvin. Periaatteessa olisi voinut uida, mutta yöllä on niin pirun kylmä, ettei tee mieli hypätä veteen. Ei vesikään mitään erityisen lämmintä ollut. Söimme vielä illalla kunnolla. Sir Michaelin jalkaterät alkoivat myös olla aika hiertyneet. Gore-tex ei sovellu pitkille matkoille. Hiostaa liikaa ja pehmittää ihoa.

Neljäs päivä

Heräsimme jälleen aikataulun mukaan 6.30. Nyt yö oli jo nihkeä. Kaikki paikat haisivat pahalle. En tiedä pitääkö sheivata koko hemmetin ukko säärikarvoja ja hiuksia myöten, ettei olisi niin järkyttävän mädäntynyt fiilis. No, kestäähän tuota. Teltta oli jo hyvin kostea, koska sitä oli mahdotonta tuulettaa riittävästi. Aamutoimien aikana se oli kokonaan auki, mutta iltaisin verkkoja oli ötököiden takia pakko pitää kiinni. Yökaste oli niin valtava, ettei telttaa voinut jättää auki, vaikka sadetta ei olisikaan tarvinut pelätä. Kosteutta oli siis teltassa jo vähän joka puolella. Söimme puolikkaan aamupalan ja lähdimme taas liikkeelle noin kello 7.15.

Neljäntenä päivänä pääsimme avotunturiin pitkäksi aikaa. Oujeah!! Kävely eteni reippaasti. Sir oli hivenen hitaampi. Suunnistaen etsin parhaita linjoja soiden välistä. Suunnistuskin oli kevyempää, kun näkyvyys oli hyvä. Välillä kivikoissa ei nähnyt juuri mihinkään, mikä vaikeuttaa 1:50 000-mittakaavalla suunnistusta todella paljon.

Ihanien maisemien jälkeen saavuimme suoraan ruokajemmalle, jonka bongasimme tekemästäni kivipaasista. Hyvä niin, sillä olin merkannut karttaan väärän paikan. Kartan perusteella olisimme etsineet ruokaa vasta seuraavan jyrkänteen luota. Matka oli sujunut niin joutuisasti, että päätimme kävellä vielä vajaan tunnin ennen ruokaa, jolloin olisimme seuraavan rastin luona.

Rastilla olikin kaksi herrasmiestä, kuvaaja ja rastivahti. Saimme juttuseuraa ja keskustelimme varusteista ja itse kisasta. Rastimies ihmetteli, ettei kilpailuhenkisempää meininkiä ollut enemäpää. Totesimme, ettei vaan kestä kroppa olla jaloilla pidempiä päiviä, ettei se uni nyt niin tarpeen olisi, mutta tauot kyllä. Söimme kunnon ruuan, enää ei tarvinut syödä puolikkaita.

Syödessämme rastille saapui myös Toulouse. Alpoa ja Pekkaa ei ollut näkynyt. Raivoeemelit eivät edenneet enää meitä nopeammin, vaan ero pysyi samana. Ruuan jälkeen lähdimme kohti rastia 11. Huomasimme, että Toulouse jäi syömään autiotuvalle, joka oli 10 minuutin kävelyn päässä rastilta 10. Olimme siis noin 20 minuuttia heitä edellä. Rasti 11 oli hienossa paikassa ison kurun päällä. Matkalla rastille näimme suuren vesiputouksen ja kävelimme hienoa reittiä.

Rastille 12 oli taas kohtuullisen pitkä matka pujotellen vesistöjä. Suunnistus alkoi väsyttää jälleen. Lämmin päivä oli tuonut mukanaan paarmat. Kun löi kätensä lippalakkiin, tippui joka kerta kolmesta viiteen paarmaa kuolleena olkapäille. Kuumuus kävi myös voimille. Turhauduin jo pienestäkin sivulle kiertämisestä. Leimasimme rastin 12 ja etenimme hetken aikaa ja jäimme syömään lammen rantaan. Noin viiden minuutin kuluttua Toulouse tuli ohitsemme ja näimme, että he jäivät tauolle seuraavaan rantaan. Etu heihin nähden oli sulanut. Koska emme olleet tehneet virhettä, heidän täytyi kävellä kovempaa.

Lähdimme kohti rastia 13. Matkalla rastille takaamme alkoi kuulua ryskettä. Toulouse painoi ohi. Minun teki mieli lisätä vauhtia, mutta näin Sir Michaelin irvistyksestä, että en voi tehdä sitä. Jalka oli vaivannut miestä pahasti jo toista päivää. Ei sellainen ole helppoa. Jatkoin suunnistusta, koska se oli ainoa oljenkortemme. 15 minuutin kuluttua Toulouse tuli uudelleen ohi, tällä kertaa vasemmalta. Olin ottanut pienen suunnistusvoiton. Toulouse karkasi jälleen. Rastille oli iso nousu. Mäen päällä näin, kun Toulouse haravoi rastin lähistöä. Otin rastin suoraan suunnalla. Olimme taas tasoissa, mutta kilpailullisesti tilanne oli kannaltamme toivoton.

Toulouse lähti painamaan kovaa eteenpäin pitkä harkinnan jälkeen. Me katsoimme kelloa ja totesimme, että kohta pitää laittaa homma poikki. Rastin 14 lähistö näytti kiviseltä. Oletimme, että ainoa joukkue lähellämme on Toulouse, joten kilpailun kannalta ei ole väliä, milloin yöpyy. Emme mitenkään ehtisi kilpailun aikarajoissa Sir Michaelin jalalla rastille 16. Seuraavana päivänä pitäisi vain hakea rasti 15 ja mennä maaliin. Päätimme pysäyttää päivän ennen maantietä rastivälin puolessa välissä noin kello 23.30 järven rannalle. Rupesimme pystyttämään leiriä. Sir Michael tuntui olevan aivan loppu. Jalkansa oli aivan rikki. Meitä tultiin haastattelemaan. Meidät oli spotattu gps:n perusteella. Haastattelussa minä vaikutin väsyneeltä ja Michael pirteältä. Gameface. Joillain se on. Vaikeasti väännyimme märkään telttaan, joka tuntui jo todella ahtaalta.

Viides päivä

Nukuin surkeahkosti. Kello 6 totesimme kumpikin olevamme hereillä. Päätimme jatkaa matkaa. Hitaasti teimme aamutoimet ja liike alkoi noin kello 7. Onneksi emme tienneet, että Raivoeemeleillä oli samanlaista jalkavaivaa ja he olivat vain puoli tuntia edellä. Rasti 14 oli helppo, koska se oli sama kuin rasti 3. Rastille 15 oli suhteellisen vaikeakulkuista maastoa ja lopuksi nousu hienolle tunturinlaelle. Rastilta laskeuduimme alas polulle, jota kävelimme viisi kilometriä tielle. Tietä oli noin 10 kilometriä maaliin. Helppo nakki. Aika pitkä loppusuora, etten sanoisi. Ei viitsitty enää tehdä ruokaa. Syötiin niitä karkkeja mitä oli jäljellä. Pelkän aamupalan voimin käveltiin perille hieman kello kahden jälkeen päivällä. Ei kuulosta ehkä pahalta, mutta kuitenkin yli seitsemän tuntia vaellusta. 

Maali

Kysyin pystyykö Sir juoksemaan. Ei pysty. Michael veti haastattelut pokerinaamalla. Minä väsyneellä naamalla. Puoli tuntia tuntui, että homma oli ollut liian helppoa. Sitten alkoi tuntua voittajalta, kun ihmiset onnittelivat ja puhuivat muutenkin kunnioittavaan tyyliin. Olihan tämä kova reissu. Olihan tämä kovin reissu, missä minä olen ollut. Ei muuten moni ole koskaan kokenut mitään tällaista. Sir Michael alkoi vaipua horkkaan. Ensin luulin, että kyseessä on pelkkä energiavaje, mutta huomattavan määrän sokeria ja ravintoa, sekä saunaa nauttineena, hän nukahti untuvavaatteissa sänkyyn. Minä join oluen. Maistui hyvälle. Minä en enää haissut pahalle. Itkin puhelimessa. En pystynyt peittelemään väsymystäni ja onneani. Oli ihana reissu ja niin ihanaa oli myös lopettaa se. Samantien halusin kisaan uudestaan. En vaan halua enää nähdä niitä Vätsärin kivikoita nyt ihan heti uudestaan. Antakaa minulle tunturia, sanon minä. Minä olen valmis. Jalat olivat turvoksissa pari päivää. Toinen polvi narisi. Kolmantena päivänä lähdin lenkille. Juoksun palautuminen vaati noin kuukauden, eikä mitään treenihyötyä kisasta kyllä ollut. 

Suosittelen kaikille. Nähdään 2022.