Maratonharjoittelu puuduttaa

Ensimmäisestä maratonpalaverista on aikaa neljä kuukautta. Maratoniin on enää alle kaksi kuukautta. Heinäkuun alussa tuli kisajärjestäjiltäkin viesti, että se on nyt "Make or Break!"-aika. Vaikka kuvittelisikin, että maratonin vaativin osuus olisi itse fyysinen suoritus, alkaa tällä hetkellä harjoittelun psyykkinen puoli, vitutus, nostamaan päätään. Koko kesä on mennyt juostessa. Silti tuntuu, että enemmän olisi annettava. Riittääkö mikään?

Heinäkuun toisella viikolla Kainuun rastiviikon jälkeen aloitin mökkeilyn. Iisalmessa hoidin homman kunnialla: vain yksi lepopäivä ja muutama kova reeni. Seuraavaksi iskin Kämmäkässä Huittisten naapurissa: kaksi 25 kilometrin lenkkiä ja pari kovaa juoksua. Kämmäkästä lähdin "perhelomalle" Lissaboniin ja Penicheen. Tein välissä lenkin ja Lissabonissa pari lyhyttä. Penichen surffaus osottautui niin rankaksi, etten jaksanut juosta, vaikka maastot olisivatkin suosineet.

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tehnyt juoksulenkkejä koko kesän ajan. Luulisi, että olisin tyytyväinen. Tavallaan olenkin. Toisaalta mielessä on kaikki, mikä on jäänyt tekemättä. En ole juossut kolmenkympin lenkkejä tai puolimaratoneja maraton vauhdilla. Itse asiassa on aika rankkaa normaalin mökkeilyn lomassa yleensäkään vetää lenkkejä, kun muutenkin olisi paljon puuhattavaa. Suurinta ärsytystä on kuitenkin tuottanut yksitoikkoinen harjoittelumetodi: juokse mahdollisimman paljon. Olen jättänyt kaiken muun harjoittelun minimiin ja juossut, juossut, juossut...

Mikä vie eteenpäin? Yksinkertaisesti tavoite. Juoksen maratonin alle 2.50, jos se on minusta kiinni. Teen niin paljon harjoituksia, että tavoitteeseen pääseminen on todella todennäköistä. Jos kisapäivänä mikään ei onnistu, niin sitten yritän toiste. Kaksi asiaa olen projektin aikana jo itselleni luvannut: en juokse enää koskaan tavoitteellista maratonia ulkomailla tai osallistu triatlonin täysmatkalle tavoiteellisesti. Nämä projektit ovat minulle liian suuria ja vievät ilon harjoittelusta. Olen myös havainnut, että pidän enemmän hapoista reisissä kuin korvien välissä. Usean tunnin harjoitukset eivät ole minua varten, pidän enemmän lyhyemmistä ja kovavauhtisista harjoituksissta. Jos minut vielä joskus saadaan houkuteltua pitkille juoksumatkoille, lähden matkaan rennommalla otteella.

Nyt kuitenkin painetaan vielä tiukasti. Vaikka vuodatus oli pitkä, on heinäkuussa tullut määrällisesti enemmän harjoitusta kuin muissa kuukausissa. Heinäkuussa harjoittelin 36 tuntia, kun alkuvuoden saldo on tähän mennessä 210 tuntia. Koko vuonna juoksukilometrejä on 1200, toiseksi suosituin harjoitusmuoto on salibandy, jota on tullut pelattua 30 kertaa tämän vuoden puolella.

Toisaalla Tahiti on painanut tiukkaa juoksupainotteista harjoittelua. Harjoitteluun mies on käyttänyt myös työmatkoja, joista tulee aika pitkiä pätkiä. Välillä 20 kilometrin matkasta osa on taittunut pyörällä. Aika Muukkosmaista menoa! (P. Muukkonen harjoittelee vain työmatkoilla ja juoksee puolimaratonin 1.06) Viime aikoina Tahitin harjoittelu on ollut hankalaa. Mies puhkuu ja puhisee, vaikka vauhti olisi vähäistä. Pientä kevennystä harjoitteluun on haettu levosta, katsotaan kuinka tepsii.

Sir Michael on siirtynyt työpaikalleen sorvin ääreen. Puhelinhaastattelujen perusteella mies sai lomalle harjoitteluun tiukan vaihteen päälle, eikä nilkkavaiva suuremmin ole häirinnyt tielenkkejä. Hämeenlinnan lähistöltä onkin voinut bongata hikisen hujopin vaappumassa kahden ja puolen tunnin lenkkejä. Toivottavasti Sir saa samanlaisen tahdin päälle harjoitteluun myös töiden aloittamisen jälkeen, sillä tällä miehellä on todellinen "Make or Break"-tilanne. Viime vuoden fiasko Pariisissa ei saa toistua.