Kirjoitan tätä merkintää puoli-istuvassa asennossa hotellihuoneeni sängyllä. Jalat ovat arat, ja pienikin asennon muuttaminen aiheuttaa kivuliaan tunteen lihaksistossa. Kyykkyyn meneminen on mahdotonta, mutta käveleminen onnistuu vaivoin suorin jaloin hoippuen. Koominen näky. Oikeastaan tyyli muistuttaa edellisen presidenttimme kävelyä: ”Vedä huulesi vinoon, anna lanteesi keinuu, ota kinkusta kiinni ja lähde Maran kanssa rokkaamaan”.
Metroasemien portaat tuottavat minulle ja Tahitille eniten hankaluuksia. Joudumme etenemään väärinpäin, sillä normaali eteneminen on mahdotonta. Etureisissä ei ole tarpeeksi joustoa maratonin jälkeen. Onneksi jaamme olotilan 40 000 muun maratoonarin kanssa. Heidät on helppo erottaa Pariisin katukuvasta – niin jäykkää liikkuminen on. Naurua oli vaikea pidätellä, kun aamupalalla köpöttelimme hotellimme hovimestarin luo, joka lähti johdattamaan meitä pöytäämme säälittävin pikku askelin – Marathon de Paris!
Maratonin järjestelyt toimivat erinomaisesti, vaikka oma kilpailunumeroni olikin kadonnut noutopisteestä ennenaikaisesti. Sain käyttööni varanumeron pienen odottelun jälkeen. Toisena miinuksena voisi mainita vessojen puutteen lähtöalueella. Avenue de Champs-Elysees’in elegantti ympäristö kirkui järkytyksestä, kun osa maratoonareista veti housut nilkkoihin ja laski alleen riemukaaren juurella.
Sää suosi tapahtumaa, sillä lämpötila nousi kisan aikana 15 asteeseen. Lähtöhetkellä lämpötila oli tietenkin huomattavasti matalampi, mutta värjöttely isossa ihmismassa oli jotenkin erilaista. Lähtö tapahtui. Ensimmäiset metrit potkittiin jaloista pulloja, paitoja ja erityisesti muovipusseja, joihin juoksijat olivat pukeutuneet lähtöä odotellessaan. Ensimmäinen kilometri oli alamäkeä ja pieni, myötäinen tuulenvire helpotti juoksemista. Alku oli kepeätä. Juoksimme Tahitin kanssa kellon tarkasti 4:06 kilometrivauhtia, joka oikeuttaisi 2:52:00 loppuaikaan. Dr. Love oli aloittanut reippaammin. Yleisö oli ryhmittynyt tasaiseksi rintamaksi reitin varrelle, ja juoksua tahditti 75 eri orkesteria. Tyylit vaihtelivat rautalankarokista torvisoittoon. Mukana oli niin monikymmenpäisiä rumpuryhmiä kuin yksittäisiä tiskijukkia, jotka soittivat musiikkia omilla laitteistoillaan. Viiden kilometrin välein oli juomapisteitä, joiden valikoimassa oli lähdeveden lisäksi hedelmiä ja rusinoita. Reitti liikkui läpi Pariisin nähtävyyksien ja kuuluisien korttelien. Niihin ei kuitenkaan osannut kiinnittää huomiota kesken juoksun. Puolivälissä kello pysähtyi aikaan 1:26:12. Se oikeuttausi 2:54:00 loppuaikaan.
Noin 23 kilometrin kohdalla ohi tuli italialaisten tahdittama joukko, joka eteni 4.04-4.05 kilometrivauhtia. Tahiti ampaisi imuun. En vastannut iskuun, sillä jalat tuntuivat jäykiltä. Juoksussa on aina heikkoja hetkiä - ne on vain kestettävä. Tämä heikompi hetki ei hellittänyt. Kolmeenkymmeneen kilometriin saavuttaessa jalat olivat niin kireät, että juoksu oli muuttunut rennosta loikotuksesta hitaaksi hiihtämiseksi. Kilometrivauhti romahti; ensin minuutilla ja sitten toisella. Olo oli tragikoominen. Syke oli matala, voimia oli runsaasti, mutta jalat eivät suostuneet kuljettamaan eteenpäin.
Kun matkaa oli taitettu 35 kilometriä, 3 tunnin jänis ohitti minut. Vain 7 kilometriä maaliin, mutta minulta siihen tuhrautui aikaa 50 minuuttia. Käytännössä se tarkoittaa reipasta kävelyvauhtia. Jos asiasta haluaa hakea positiivisä puolia, parani kivunsietokykyni kertarysäyksellä. Maalissa kello pysähtyi aikaan 3:22:50.
Pettymys. Jäin kolmen tunnin tavoitteesta kauaksi. Koipi-reisi -kalustoni ei soveltunut asfaltilla juoksemiseen. Jälkiviisaana voi todeta, että kaikki harjoittelu olisi pitänyt tehdä kovalla alustalla. Kunto oli kova, tankkaus onnistui erinomaisesti, mutta lihaksisto tykkäsi liikaa kyttyrää.
-Sir Michael, Pariisi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti