Berliinissä pari viikkoa aikaisemmin koettu epäonnistuminen 2.50 alituksessa ja keskeytys 28 km:n kohdalla jättivät mieleen pari kysymystä. Oliko elokuun puolimaratonin 1.20.50 ajan mukainen maratonkunto kokonaan kadonnut vai sattuiko tuolloin 25.9. vain huono päivä? Vai oliko alkuvauhti sittenkin vain liian kova ja rauhallisemmalla alkuvauhdilla olisin voinut onnistua? Olivatko kevyet kisakengät sittenkin liian lelut minunlaiseni raskaan juoksijan alla?
Palautuminen Berliinin 2/3 maratonilta tuntui sujuvan suhteellisen ripeästi, joten päätin startata Vantaan maratonille tasan kaksi viikkoa Berliinin jälkeen toisaalta saadakseni vastauksia em. kysymyksiin, toisaalta saadakseni puolen vuoden harjoitussatsauksesta edes jotain irti. Mielessä pyöri, josko sittenkin oman ennätyksen 2.57.18 parantaminen olisi tänä syksynä vielä mahdollinen. Totta kai oli epävarmuutta ilmassa, mutta yksi asia oli päätetty. Menee hyvin tai huonosti, niin hipsu, nyt mennään maaliin saakka.
Valmistautuminen Vantaalle meni normaalisti. Käytännössä Berliinin jälkeen ehti levätä ja tehdä pari kevyttä treeniä. Kisaviikolla oli kauheita kelejä ja se vähän mietitytti. Onneksi kuitenkin kisapäiväksi luvattiin kirpeää ja aurinkoista syyssäätä. Aamulla kahdeksan aikaan mittari näytti +2 astetta. Vähän uskoa vaati pakkailla juoksukamoiksi hihatonta paitaa ja sortseja. Niillä kuitenkin ajattelin, että mennään. Varustuksessa Berliiniin verrattuna tuli muutamia muutoksia. Alle kunnon tukevat lenkkarit ja jalkaan pitkävartiset kompressiosukat.
Kisa starttasi klo 11 ja sää lämpeni jo lähemmäs +10 astetta. Erinomainen keli. Muutama minuutti ennen starttia Mannermaan Harri kävi toivottelemassa hyvää kisaa; ihan rauhallisesti alussa, ihan kuin lenkille lähtisit. Jude ja Sir Michael tulivat myös heittämään lähtöpaikalle juttua. Ja tietysti perhe, Isil ja Aleksi, oli tulossa kannustamaan.
Lähtö tapahtui. Oli vähän erilaista kuin Berliinissä. Ei oikeastaan tungosta ekan parin sadan metrin jälkeen. Olin ajatellut, että lähden rauhallisemmin, 155 sykkeillä ja sen pitäisi viedä silloin 4.10/km vauhtia tai vähän alle. Meno tuntui helpolta ja vaikka yritinkin vähän himmailla ja pakittaa porukassa, niin eka kilsa oli 4.02 ja syke lähempänä 160. Aloin rauhoittelemaan. Hiljensin selvästi ja sain pari pykälää sykettä putoamaan. Seuraava kilometri 4.13 ja sykkeet siinä 157 seutuvilla. Ei hipsu. Sitä seuraavat jotain 4.15-4.17 tasoa ja sykkeet takaisin 160 tienoilla. Nyt oli siis rasitus samaa tasoa kuin Berliinissä 4 min/km vauhdissa ja vauhti 15 sek/km hitaampaa. Hienoa. Taktiikka toimi, eli vauhti oli hitaampi, mutta rasitus sama. Ei tainnut olla ihan tämä tarkoituksena. Hipsu että alkoi vähän hipsuttamaan.
Vantaan maratonin reitillä kierretään 4 kertaa 10,55 km lenkki. Jotenkin siinä tuntuu, että aika usein punnertaa ylämäkeen. Parissa kohtaa on muutama sata metriä hiekkaa. Jokaisen lenkin puolivälissä on puolen kilsan loiva nousu. Nyt, jo ekalla kierroksella se vähän otti päähän. Kiristin hieman siinä vauhtia, kun muut alkoivat himmaamaan. Olisi nopeammin takana se osa. Seiskan kohdalla juomaa. Hyvä, ainakin jokin menee paremmin kuin Berliinissä. Saan juotua kunnon suullisia jokaisella paikalla. Noin 8 km: n kohdalla jokaisella lenkillä on hyvä meininki, soitetaan ”poika saunoo” ja ”ihanaa leijonat ihanaa” ja kannustetaan kybällä. Häivähdys siitä, mitä aikanaan Pariisissa oli lähes jatkuvalla syötöllä. Siinä kohtaa vauhti nousikin taas alle 4.10/km ja hipsutus vähän hälveni.
Kympin kohdalla Jude ja Sir Michael odottelivat kannustamassa. ”Rentoa, rentoa, ihan aikataulussa ollaan”. Halusin jakaa heidän kanssaan angstini korkeista sykkeistä. Etteivät vain luule tämän olevan jotain taktiikkaa, kun juoksen aluksi näin hitaasti. Hipsu, mähän vedän niin kovilla sykkeillä, kuin maratonin alussa vain suinkin uskaltaa ja silti vauhti on 4.15-4.20/km. Juuri ennen kierroksen täyttymistä on geelitarjoilu. Otan yhden mansikkaisen ja tempasen sen naamaan noin 100 metriä ennen vesipistettä. Ei hipsu mitä myrkkyä. Vaivoin selviän oksentamatta juottoasemalle ja huuhtelen mukillisella vettä pahimman maut suusta. ”Energiageelit tarjoaa Maxim”, muistuu mieleen kilpailuohjeesta ja päätös jatkoa ajatellen on selkeä. Tässä kisassa ei sitten enää geelejä. Eka kierros vaihtuu ajassa 44.43. Ollaan kolmen tunnin vauhdissa – teoriassa – mutta harvemmin niitä kovempia kymppejä on loppupuolella maraa juostu.
Toinen kierros. Noin 11 km kohdalla ohitin kierroksella jonkun kävelijän ja ajattelin, että tuota tahtia menee koko maratoniin jokunen tovi. Noin 12 kohdalla on vaimo ja poika kannustamassa. Helppoa, Helppoa. Tohtori Kari ja Late ovat seuraavan kilsan kohdalla, kuten olivat kierros aiemminkin. Jotkut äijät houkuttelevat porukkaan niitten kanssa. ”Lähdetään vetämään 4.15 vauhtia”. ”Kattellaan, tunnustellaan”, mä kuittaan. Jo 15 kilsan kohdalla alkaa takareidet vähän jäykistelemään. Ei mitään vakavaa vielä, mutta niin ne alkoivat Berliinissäkin juuri tuossa kohtaa. Tosin väliaika oli Berliinissä 15 kohdalla kolmisen minuuttia parempi. Hipsu, kolme minuuttia. Se on minuutti vitoselle. Jatketaan. 16 kohdalla taas perheeltä kannustusta. Ja 19 kohdalla Jude ja Sir Michael. ”Rennosti, rennosti. Kohta puolimatkan krouviin”. Olin jo päättänyt huutaa, että jalat on alta, mutta väänsin pepsodentin poikain kohdalla. Kivasti tukijoukot antavat kannustusta. ”Hipsu, kun olisi itselläkin antaa jotain takaisin”, ajattelin.
Pieni henkinen helpotus oli päästä varvaamaan kolmannelle lenkille. Nyt tätä oli vähemmän jäljellä kuin takana. Toka kierros oli mennyt jotain 45 päälle, koska puolimaran väliaika oli 1.30.13. Joku tyyppi ohitti juuri kolmannen lenkin aluksi kysyen, että onko 3 tuntia tavoitteena. Vastasin, että ei kun juoksen vain ja että tällaisen aloituksen jälkeen pitäisi tuntua aika hyvältä, jos uskoisi voivansa kiristää loppuosalla alle kolmen. Meinasin sanoa, ettei sekään kaveri alle pääse, mutta jätin sanomatta. Hipsu että välillä hipsuttaa ylipäätään juttelu maratonin aikana.
Kolmannella lenkillä lyhty himmeni pikkuhiljaa. Vauhdit alkoivat olla 4.25-4.30 välillä ja syke edelleen 157 paikkeilla. Ei ylennä mieltä, mutta hipsu, loppuun asti vedetään. Tukijoilta alkoi tulla hieman säälivämpää kannustusta. Jaksat, jaksat ja sitä rataa. Juden ja Maikkelin näin taas 29 km kohdalla. Pojat jaksoivat vielä uskoa. Heti heidän jälkeensä pyysin näin Isilin polkupyörän kanssa ja pyysin hetkeksi viereen ajamaan. Teki mieli tilittää, miten hipsumaiselta tuntui. Yhdessä ohitettiin kohta, jossa oli 30 kyltti ja Isil kysyi, että mitä tuo 30 tarkoitti, ”oliks se sulle”? Oli se, siis enää yks hipsun 12 kilsaa jäljellä ja tuntui että alikulkutunnelin nousua ei meinannut juoksun puolella pystyä pitämään.
Taivalsin taas itsekseni. Hauskaa oli, että tällaisella neljän kierroksen maratonilla kerrankin myös minä sain ohittaa joitakin. Nyt, kolmannella kierroksella ne ohitettavat olivat joitain 4.30-5 tunnin maratoonareita. Ei se paljon helpottanut, mutta sain vähän siirrettyä omaa tuskaani taka-alalle, kun katsoin niitä joilla oli vielä yli puolet jäljellä ja askel vielä tuskaisemman oloinen kuin itsellä. Juuri ennen kolmannen kierroksen loppua, Mannermaa kannustaa. Otan kannustuksen vastaan ja tunnustan samalla, että ”jalat on alta, mutta juoksen loppuun”. Viimeiselle kierrokselle lähtiessä kaikki tukijoukot kannustavat samassa kohtaa. Kolmas kierros on vienyt jotain 47 minuuttia ja aikaa mennyt 2.17 ja osia. Mietin, että 3.05 voi olla mahdollinen. Sitten kilometrit 32 ja 33 vauhti putoaa 4.45 tasolle ja suunnilleen joka kilometri tuntuu hidastuvan viitisen sekuntia. Sitten 33 kohdalla Isil kannustaa ja taas pääsee vähän helpommalla hetken. Takalenkki, 33-36 km on paha, juoksen jo 4.55 vauhtia ja syke on edelleen 157 luokkaa. Ennen 37 kilsaa Isil taas paikalla. Kiitettävää tukemista. Sitten loivan ylämäen kilsa ja ei meinaa pysyä liikkeellä. ”Et pysähdy tai ala kävelemään”, käsken itseäni. Tulee jokunen ohittaja ja hipsuttaa. Sitten 39, vähän juomaa ja ennen neljääkymppiä soi ”taivas varjele mitä sieltä tulee”. Olipa hipsun osuvaa. Neljässä kympissä Isil taas pyöräily hetken rinnalla ja antoi kannustusta. Tähän oli tultu, vauhti taupui 5 minuuttiin kilsalla ja rasitus lähellä anaerobista kynnystä. ”Nähdään kohta maalissa”: ja Isil rullasi pyörällä suoraan maalia kohti. Minä vielä loppulenkille. Tuskaisesti vielä 41:een ja siinä sitten alkoi tuntumaan, että hipsu, loppuuhan se viimein. Katsoin jopa kelloi ja se oli jotain 3.03.30 ja sitten otin tavoitteeksi vain 3.10 alituksen. Viimeiset mäet jo vähän vapautuneemmin ja 42. kilsa jo kiihtyen 4.44. Sitten maaliin ajassa 3.09.02 ja mitali kouraan.
Maalissa jalat vapisevina ja tuollainen tulos näpeissä. Miltä nyt sitten tuntuu… Nurmikolla aivan raatona itseäni keräillessäni tuli Mannermaa ja onnitteli maaliin pääsystä. Minä siihen jotain tilittelemään, johon kaveri totesi, että ”. Maraton on kova laji”.
Mitä tästä sitten voi päätellä. No ainakin sen, että Berliinissä ei välttämättä ollut huono päivä, vaan olen oikeasti hipsun huonossa kunnossa. Ja toisaalta, että hitaampi alkuvauhti ei auta ainakaan, jos rasitus on kuitenkin sama kuin kovemmassa. Ja että kunto taisi heikentyä 15 sek/km parissa viikossa. Ja tietysti, että maaliin juostu maraton jopa huonolla ajalla tuntuu hipsun paljon paremmalta kuin kovemmalla vauhdilla aloitettu keskeytetty maraton.
Keräiltyäni itseäni vähän suihkuhuoneessa ja muutenkin otin pyörän alle ja kävin komentamassa Tohtori Karin vikan kilsan kestäneellä kannustuksella 1.20 alitukseen puolikkaalla. Kun sitten lähdin pyöräilemään kotia päin, niin kuulutettiin, että nyt lähtee viimeiselle kierrokselle Kalevi Saukkonen, 1470 maratonin mies ja hänelle tämä on tämän vuoden 52 maraton. Ja kun käännyin katsomaan, niin se oli se hipsun sama kävelijä, jonka ohitin kierroksella 11 km kohdalla. Ja nyt se on 1471 maratonin mies, sillä tulosluettelon mukaan mies tuli maaliin ajalla 6.06. Maratonia voi siis näet lähestyä monelta kantilta. Voi tavoitella aikaa tai sitten esim. määrää, kuten tämä kaveri. Oman suhtautumiseni maratoniin jätän toistaiseksi hautumaan. Nyt on liian ”avoimia haavoja”, jotta voisin siihen muodostaa kantaani. Tältä vuodelta on nyt kuitenkin tulos: 3.09.02.
-Tahiti
Hipsun kivasti kirjoitettu juttu. Periksi ei annettu, hienoa. Onko raadoilla muuten vielä potkua Raatojuoksuun? Nimi velvoittanee jonkinlaiseen raatojen edustukseen, eikö?
VastaaPoista-Kari